Päiväkausiin ei hänen mielessään ollut herännyt häiritseviä ajatuksia takaa-ajosta ja vangitsemisesta. Hän oli tuntenut olevansa vähäinen olento rajattomassa luonnossa, keskellä aaltoilevia kunnaita, metsiä ja tasankoja, ja se oli hänen huomaamattaan tuudittanut hänet varmasti uskomaan, ettei kukaan voisi häntä löytää, vaikkapa häntä etsittäisiinkin.
Se ajatuskin, että hän kohtaisi jonkun siviilipukuisen etsivän rauhaisan missourilaisen maantien seuraavassa mutkassa, oli niin nurinkurinen ja epätodennäköinen, että Billyn oli ollut mahdoton sitä vakavasti punnitakaan.
Hän ei ollut koskaan ennen ollut synnyinmaansa maaseutualueilla. Hänestä olivat koko Yhdysvallat samanlaisia kuin Chicago, New York tai Milwaukee, ne kolme kaupunkia, jotka hän parhaiten tunsi. Kaikki kokemuksensa muista paitsi kaupunkipaikoista hän oli saanut kaukaisen Yokan koskemattomissa viidakoissa. Siellä hän ei ollut kohdannut ainoatakaan etsivää — epäilemättä ei niitä voisi olla täälläkään.
Etsivät kuuluivat sellaiseen maaperään, jossa oli nurkkakapakoita ja pelipaikkoja, ja vain sinne — yhtä hyvin saattaisi odottaa jonkun Oda Yorimoton samurain piilevän jossakin Michiganin Boulevardin palokujassa kuin jonkun noista toisista väijyvän maatalojen reunustamalla tiellä.
Mutta täällä Kansas Cityssä, suurkaupungin melussa ja hajussa, oli asian laita toisin. Täällä saattoi kuka vastaantulija hyvänsä olla vaanimassa häntä, ensimmäinen heidän kohtaamansa poliisi voisi vangita hänet Bridgen vihjauksesta — ja Bridge saisi viisisataa dollaria.
Juuri silloin alkoi Bridge laulaa:
Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon sulle. Vaellan näin mä mielissäin, ei huolia koskaan tulle. Nyt muusta siis mä piittaan viis, kun laulu vain ei kätkee. Hei, veikko, siis — —
»Sanopa», hän keskeytti laulunsa, »mitä arvelet, jos lähdettäisiin nyt saamaan sitä sinun mainitsemaasi upeaa ateriaa?»
Billy nousi pystyyn. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että Bridge aikoisi kavaltaa hänet.
Loasta vain ma paidan sain,
mut kouran tarjoon sulle.