Mutta ennen kaikkea hän tahtoi puhdistautua aikoinaan vihaamansa lain silmissä. Hän halusi poistaa maineestaan väärän murhasyytöksen, joka toista vuotta sitten oli kiidättänyt hänet suinpäin pois Chicagosta samana yönä, jolloin Lake Streetin poliisiaseman henkilökuntaan kuuluva konstaapeli Stanley Laslzy oli vihjaissut hänelle, että Sheehan oli sotkenut hänet Schneider-ukon murhaan. [Kts. romaania »Väkevä Billy»]
Billy Byrne ei ollut tappanut Schneideriä. Hän ei ollut edes ollut mainitun vanhan miehen kapakan läheisyydessäkään, kun sen kassa silloin ryöstettiin. Mutta Sheehan, joka oli pidätetty ja jota rikoksesta syytettiin, oli jo poikavuosilta Billyn vihamies ja oli oivaltanut, että hänellä oli tilaisuus suunnata epäluuloja jonkun verran pois itsestään ja samalla kertaa maksaa vanha velkansa Byrnelle.
Uudistunut Billy Byrne oli valmis pitämään täysikelpoisena kaikkea, mikä jollakin tavoin tuntui olevan hänen rakastamansa tytön korkean oleskelupiirin yhteydessä. Lait, järjestyksen ja oikeuden näki Billy uudessa valossa, senjälkeen kun hän oli likeisesti seurustellut sivistyneen ja hienostuneen olennon kanssa. Enää hän ei niitä epäillyt eikä pelännyt. Hän saisi niiden taholta sitä, mitä etsi — oikeudenmukaista kohtelua.
Billystä tuntui oudolta, että hän halusi mitään lailta tai sen kätyreiltä. Vuosikausia hän oli yhtämittaa ollut sotakannalla niitä vastaan. Nyt hän tuli vapaaehtoisesti takaisin antautuakseen niiden käsiin ehdottoman varmana siitä, että hänet pian vapautettaisiin. Billy tiesi olevansa viaton ja vilpitön ja oletti toistenkin empimättä antavan sille arvon.
— Ensiksi, — ajatteli Billy, — pistäydyn hieman vilkaisemassa vanhaa Grand Avenueta, sitten menen ilmoittautumaan poliisilaitokseen. Jutun käsittelyyn saattaa kulua pitkä aika, ja siltä varalta käväisen ensin katsomassa vanhaa joukkuetta.
Niinpä Billy nousi raitiovaunuun ja katseli avoimen ikkunan aluslautaan nojautuneena, kuinka likainen Chicago vilahteli hänen ohitseen, kunnes lipunmyyjän huuto »Granavenuu!» ilmoitti, että hänen matkansa oli päättynyt.
Maggie Shane istui kotitalonsa naarmuista etuseinää vasten hontelosti nojaavien pitkien portaiden ylimmällä astuimella; Shanen perhe asui talon toisessa kerroksessa ahdettuna kolmeen pahanhajuiseen huoneeseen.
Oli lauantai, ja Maggie oli vapaana. Hän istui perin alakuloisena, sillä Maggieta vaivasi miestuttavien puute; ei ollut ilmestynyt ketään täyttämään sitä kirvelevää tyhjää sijaa, jonka äkillisesti poistunut »Coke» Sheehan oli jättänyt, kun tämä arvoisa herrasmies oli lähtenyt etsimään terveellisempää ilmanalaa — jäytäväksi harmiksi sekä Maggielle että herra Sheehanin saamamiehille.
Maggie tuijotteli äreänä ryysyisten naisten ja lasten täyttämälle lokaiselle kadulle ja raitiovaunuihin, jotka jyristen kiitivät hänen ohitseen likaisine matkustajineen. Silloin tällöin hän hankki vaihtelua yksitoikkoiseen istumiseen venyttämällä purukumiansa ihmeellisen pitkiksi suikaleiksi, pitäen niiden toista päätä peukalonsa ja etusormensa, toista hampaittensa välissä.
Äkkiä Maggie huomasi jokseenkin hauskan näköisen miehen, joka veltosti lähestyi häntä hänen puolellaan katukäytävällä. Mies oli vielä siksi etäällä, ettei hänen kasvonpiirteitään voinut erottaa, mutta hänen kokonsa, ryhtinsä ja yleisvaikutelmansa miellyttivät yksinäistä Maggieta. Hän toivoi, että kävelijä olisi hänen tuttujaan tai että häneen voisi helposti tutustua, sillä Maggie kuihtui ikävästä.