»Mennään peseytymishuoneeseen ja puhdistetaan hiukan itseämme», hän virkkoi niin äänekkäästi, että lähimmät istujat voivat sen kuulla.
»Mutta mehän peseydyimme juuri lähtiessämme majapaikasta», esteli Billy.
»Suu kiinni ja seuraa minua!» kuiskasi Bridge hänen korvaansa.
Heti virisivät Billyn epäluulot. Hänen kätensä solahti taskuun, jossa vanginkuljettajan revolveri vielä oli. Häntä ei vangittaisi elävänä, sen oli Billy päättänyt. Hän ei palaisi elinkautiseen vankeuteen, ei enää maisteltuaan avaran luonnon suloista vapautta — sellaista vapautta, jota kahlehtiva kaupunki ei voi tarjota.
Bridge huomasi hänen kätensä liikkeen.
»Jätä se sikseen», hän supatti, »ja seuraa minua, kuten jo sanoin! Näin äsken erään chicagolaisen etsivän kadun toisella puolella. Kenties ei hän huomannut sinua, mutta siltä se melkein näytti. Hän on täällä parissa sekunnissa. Tule mukaan — me puikimme pakoon takapihan kautta — minä tunnen tien.»
Billy Byrneltä pääsi voimakas helpotuksen huokaisu. Äkkiä hän melkein alkoi sopeutua vangitsemisen ajatukseen, sillä hän oli samassa tajunnut, ettei hän ollut siinä määrin pelännyt menettävänsä vapautensa kuin luottamuksensa uskottua kumppania kohtaan.
Näennäisesti kiirehtimättä he astelivat salin loiseen päähän ja katosivat peseytymishuoneeseen vievästä ovesta. Heidän edessään oli törkyiselle takapihalle aukeava ikkuna. Rakennus oli rinteellä, joten sen takaosa oli maanpinnan tasalla, vaikka sen etupuolen sisäänkäytävä olikin kadun tason alapuolella.
Bridge kehoitti Billyä kiipeämään ulos ikkunasta, samalla kuu hän itse pani ruokailuhuoneeseen vievän oven salpaan. Hetkisen kuluttua hän seurasi Billyä ja kävi johtamaan.
Hän pujotteleikse ahtaita, lokaisia kujia myöten ja romukasojen täyttämien takapihojen läpi, Billyn pysytellessä kintereillä. Alkoi hämärtää, ja ennenkuin he olivat ehtineet kovinkaan pitkälle, oli jo pimeä.