He eivät seisahtuneet hetkeksikään eivätkä virkkaneet mitään toisilleen, ennen kuin kaupungin liikekorttelit olivat jääneet heidän jälkeensä ja he olivat joutuneet pois kirkkaan valaistuksen piiristä. Bridge katkaisi äänettömyyden ensinnä.
»Sinä kai ihmettelet, mistä minä sinut tunsin», hän sanoi.
»En», vastasi Billy. »Näin sanomalehti-leikkeleen, joka on taskussasi — se putosi lattialle, kun sinä tänään iltapäivällä riisuit majapaikassamme takkisi mennäksesi pesulle.»
»Vai niin», äänsi Bridge, »nyt käsitän. Minun puolestani on se nyt lopussa — emme mainitse sitä enää milloinkaan, veikkonen. Minun ei tarvinne sanoa, että olen sinun puolellasi.»
»Ei tämän illan jälkeen», vakuutti Billy.
He jatkoivat matkaansa vähän aikaa, puhumatta, sitten Billy virkkoi:
»Minun on sanottava sinulle kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että nähtyäni tuon taskussasi olevan uutisen luulin sinun suunnittelevan kavaltaa minut saadaksesi luvatut viisisataa. Minun olisi pitänyt tuntea sinut paremmin. Toinen on se, että minä en tappanut Schneideriä. En ollut hänen kapakkansa läheisydessäkään sinä iltana — ja se on silkkaa totta.»
»Olen hyvilläni siitä, että puhuit minulle kummastakin», selitti Bridge, »Luullakseni ymmärrämme toisiamme entistä paremmin tämän jälkeen — me kumpikin pakoilemme jotakin. Pakenemme yhdessä, vai mitä?» Hän ojensi kätensä. »'Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon sulle!’» hän lauloi nauraen.
Billy tarttui ojennettuun käteen. Hän pani merkille, ettei Bridge ilmaissut, mitä hän pakoili.
Kaupungista poistuttuaan he suuntasivat matkansa etelään, maaseudun tyynen hiljaiseen pimeyteen. Yöllä he menivät rajan poikki Kansasiin, ja aamu tavoitti heidät kauniissa vuoriseudussa, johon kaikki ajatukset kaupungeista, rikoksista ja poliiseista näyttivät niin tuiki huonosti sopivan, että Billy tuskin saattoi uskoa muutamia tunteja takaperin olleensa vain parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä chicagolaisesta etsivästä.