Auringon ensimmäiset säteet osuivat heihin, kun he nousivat ruohoisen kukkulan laelle. Lehdille kertyneet kastehelmet säikkyivät kirkkaassa valossa, joka pian haihduttaisi ne samaan tyhjyyteen, josta ne olivat lähteneet.
Bridge pysähtyi ja ojensihe. Hän taivutti päätään taaksepäin ja antoi lämpöisen päivän paahtaa pronssin värisiä kasvojaan.
»Taas laulu puhkee rinnastain, on mieli aurinkoinen. On vuori toinen tuttavain ja synkkä metsä toinen. Näin nuoruuteni mennä saa, ja heitän kaiken huolen. Mä tahdon aina taivaltaa ja matkallein ma kuolen.»
Ja sitten hän seisoi useita minuutteja paikallaan, vetäen syvin henkäyksin uuden päivän puhdasta, raikasta ilmaa. Hänen vieressään seisoi päätä pitempänä, voimakkaana, peloittavan voimakkaana, Billy Byrne, leveät hartiat oikaistuina, laajan rinnan pullistuessa, kun hän hengitti.
»Tämä on suurenmoista, eikö olekin?» puhkesi hän vihdoin puhumaan. »En aavistanutkaan ennen, että maaseutu oli tällaista, enkä tiedä, olisinko koskaan oppinut sitä tuntemaan ilman noita runoilijaveitikoita, joiden sanoja alituisesti pursuaa suustasi.
— Minä aina epäilin heitä vätyksiksi», hän jatkoi, »mutta sellainen mies ei voi olla vätys, joka ajattelee ja kirjoittaa sellaisia lauluja, että ne panevat veren kiertämään, ikäänkuin olisi ottanut ryypyn tyhjään vatsaan.
— Pidin aina vätyksinä kaikkia, jotka eivät olleet raisuja poikia. Minä olin raisu ja kova ja olin siitä perin ylpeä. Enää en ole enkä ole ollut pitkään aikaan; mutta ennen kuin aloin käsittää itseäni, olisin vihannut sinua, Bridge. Olisin vihannut hienoja puheitasi, runojasi ja sitä luonteesi piirrettä, joka panee sinut kaihtamaan almun pyytämistä.
— Olisin vihannut itseäni, jos olisin uskonut voivani koskaan puhua näin vennosti kuin nyt. Näetkös, Bridge, olin äärimmäinen. Tyttö, — sievä tyttö — nimitti minua kerran sakilaiseksi ja raukaksi. Olin kumpaakin, mutta minulla oli maine, että olin Länsipuolen raisuin poika, ja itse pidin itseäni miehenä. Olin vähällä möyhentää hänen kasvonsa sen tähden — ajattelepa, Bridge, sitä! Vähällä olin sen tehdä; mutta minua hillitsi jokin — jokin pidätti kättäni, ja myöhemmin on minusta ollut hauska ajatella, että se pidättävä voima oli jotakin sellaista, mikä on minussa aina ollut — jotakin kunnollista, joka todella on osa minusta.
— Nyt minua harmittaa, että minulla oli kyllin petomainen sydän voidakseni toimia sillä tavoin koko ikäni aina siihen sitten aloin muuttua. Se kävi kovin hitaasti, ja yhä vieläkin olen aika kolho; mutta pyrkimys minussa on parempaan. Hän auttoi minua tietystikin eniten, ja nyt autat sinä minua aika lailla — sinä ja runosäkeesi. Jollei kukaan sieppo saa minua kiinni, voi minusta ennen kuolemaani tulla kunnon mies.»
»Kyllä on kummallista», virkkoi Bridge, »kuinka katsantokantamme muuttuvat ympäristön mukana ja vuosien vieriessä. Yhteen aikaan olisin minä vihannut sinua, Billy, yhtä paljon kuin sinä olisit vihannut minua. En tiedä, olisiko minun pitänyt sanoa 'vihannut', sillä se ei ole täsmälleen sopiva sana. Pikemminkin tunsin halveksimista niitä ihmisiä kohtaan, joiden en katsonut olevan muka syntyperäni määräämällä älyllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla.