Ei Billyn eikä Bridgen tamineiden nojalla voinut suinkaan päättää, että heiltä voisi saada runsaasti saalista, ja lisäksi Billyn atleettivartalo varoitti heitä yrittämästä ryöstää häntä antamatta hänelle ensin tupertavaa kolhaisua, kuten he olisivat kainostelemattoman yksinkertaisesti lausuneet.
Mutta heidän tarkastaessaan nukkujien piirteitä soukkenivat toisen kulkurin silmät kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi raoksi, kun taas hänen toverinsa silmät menivät levälleen epäilevästä hämmästyksestä.
»Tunnetko noita vintiöitä?» kysyi edellinen ja jatkoi vastausta odottamatta: »He ovat samat veitikat, jotka murjoivat meitä siellä Kansas Cityn tuolla puolen. Etkö muista?»
»Oletko siitä varma?»
»Ihan varma. Tuntisin heidät tuhansien joukosta. Annetaan heille pari mäjäystä ja pötkitään tiehemme!» Ja hän kumartui ottamaan maasta isoa kiveä.
»Annahan olla!» kuiskutti toinen renttu. »Sinä et lainkaan tunne noita veitikoita. He saattavat olla samat miekkoset, joilta saimme selkäämme, mutta tuo iso Öykkäri on vielä muutakin. Häntä etsitään Chicagossa, ja hänestä on luvattu puolituhantinen.»
»Kuka sinulle on semmoista pötyä syöttänyt?» tiedusti edellinen pilkallisesti.
»Olin tallessa yhdessä hänen kanssaan — hän oli nitistänyt jonkun miekkosen. Hän sai elinkautisen. Matkalla pakkotyölaitokseen hän tyrkkäsi kuljettajansa vaunusta ja karkasi. Quincyssä kohtaamamme matkalaukkujen puhdistaja supatti korvaani hänestä koko joukon juttuja. Niin totta kun olemme tässä, voimme siepata itsellemme viisisatasen, jos olemme sukkelia.»
»Mitä tarkoitat?»
»No, jätämme heidät rauhaan, menemme lähimpään taloon, soitamme Kansas
Cityyn ja annamme vihjauksen siepoille, ymmärrätkö?»