»Et kai luule, että me saamme ropoakaan niistä viidestäsadasta, vai mitä, jos siepot kerran tulevat mukaan?»
Toinen raapi päätään.
»En», myönsi hän perin epäilevänä oltuaan hetkisen syvissä mietteissä.
»Ei kukaan saa mitään, kun kerran siepot pääsevät sekaantumaan asiaan.
Mutta saammehan joka tapauksessa kuitatuksi velkamme noille jehuille.»
»Ehkäpä he pistävät kouraamme pari sievää seteliä», virkkoi toinen toiveikkaasti. »Sen verran heidän toki pitäisi.»
<tb>
Chicagon poliisikuntaan kuuluva etsiväkersantti Flannagan istui veltosti painuneena tuoliin etsivien päällikön yksityisessä virkahuoneessa Kansas Cityssä, Missourissa. Kersantti Flannagan oli ärtynyt, sen hän oli itsekin valmis myöntämään.
Hänet oli lähetetty tuntemaan erästä epäilyksenalaista henkilöä, jonka Kansas Cityn viranomaiset olivat pidättäneet. Mutta hän ei ollut tuntenut mainittua vankia ja oli ollut aikeissa lähteä kotimatkalle, kun onnetar oli hetkisen hymyillyt hänelle harvinaisen herttaisena, mutta kadonnut sitten kellarikerroksessa sijaitsevan ruokalan halvasta ovesta.
Hän oli edellisenä iltana kävellyt kadulla ajattelematta juuri mitään, mutta silmät ja korvat valppaina, kuten menestyksellisen poliisiupseerin tuleekin. Äkkiä oli hänen katseensa osunut kahteen mieheen, jotka lähestyivät häntä toisella katukäytävällä.
Toisen miehen jättimäisen vartalon heilumisessa oli jotakin tuttua. Noudattaen vuosikausien aikaista tottumustaan kersantti Flannagan niin ollen pujahti erään portin varjoon ja jäi sinne odottamaan, kunnes miehet saapuisivat likemmäksi.
Vasta kun he olivat hänen kohdallaan, välähti hänen mieleensä oikea asianlaita — kookas veitikka oli Billy Byrne, ja hänestä oli luvattu viidensadan dollarin palkkio.