Billy kääntyi hänen puoleensa ja ojensi hänelle rypistyneen, vihreän setelinipun.
»Kas tässä», hän sanoi, »mutta siinä on kauhean paljon rahaa naisen säilytettäväksi kotosalla — yksin ollessaan. Teidän ei olisi pitänyt tehdä niin.»
Vaimo otti rahat vapisevin sormin. Hänestä tuntui uskomattomalta, että mies antoi ne hänelle takaisin.
»Tiesinhän minä sen», hän lausui vakavasti.
»Minkä niin?» kysäisi Billy.
»Tiesin, että te olette hyvä poika. Nuo väittävät teitä murhaajaksi.»
Billyn otsa rypistyi, ja hänen kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen.
»Miten he tulivat siitä puhuneeksi?» hän tiedusti.
»Kuulin, kun he soittivat Kansas Cityn poliisikamariin», vastasi emäntä ja nousi sitten äkkiä istumaan. »Etsivät ovat nyt matkalla tänne!» Hän melkein kirkui. »Ja vaikka olisittekin murhamies, en minä siitä välitä! Én voi katsella heidän vangitsevan teitä sen jälkeen, mitä olette tehnyt hyväkseni: Missään nimessä en usko teitä murhaajaksi. Te olette hyvä poika. Oman poikani pitäisi nyt olla suunnilleen teidän ikäisenne ja kokoisenne, jos hän on elossa. Hän karkasi kauan sitten — kenties olette tavannut hänet. Hänen nimensä on Eddie — Eddie Shorter. En ole kuullut hänestä moniin vuosiin.
— Ei», hän jatkoi. »En usko heidän sanojaan — kasvonne ovat liian hyvät: mutta jos olette murhamies, niin menette matkaanne ennen heidän tuloaan, ja minä neuvon heidät väärään suuntaan ajamaan teitä takaa.»