»Entä nämä?» huomautti Billy. »Emmehän me voi jättää näitä tänne.»
»Sitokaa heidät ja antakaa minulle pyssy!» vastasi vaimo. »Se on varma, etteivät he enää tee minulle tepposiaan.» Nyt hän oli saanut takaisin sekä malttinsa että sisunsa.
Billy ja Bridge köyttivät yhdessä molemmat maankiertäjät. Ei edes norsukaan olisi kyennyt murtamaan niitä kahleita. Sitten he kantoivat vangit kellariin, ja heidän palatessaan telkesi rouva Shorter kellarin oven.
»Uskonpa, etteivät he varsin pian pääse sieltä ulos», hän sanoi. »Ja nyt te kaksi ottakaa käpälät allenne! Onko teillä rahaa?» Ja odottamatta vastausta hän laski puseronsa sisälle pistämästään setelitukusta viisikolmatta dollaria, ojentaen ne Billylle.
»Eikä mitä», virkkoi tämä; »mutta kiitos silti!»
»Teidän on otettava ne», intti emäntä. »Sallikaa minun olla antavinani ne omalle pojalleni, Eddielle, sallittehan!» Ja hänen silmiinsä kihonneet kyyneleet olivat vieläkin tepsivämmät kuin hänen sanansa.
»No, olkoon menneeksi!» myöntyi Billy. »Otan ne ja annan ne Eddielle, jos joskus hänet kohtaan.»
»Ja nyt rientäkää!» hoputti rouva Shorter. »En halua teidän joutuvan kiinni — vaikka olisittekin murhamies. Toivoisin kuitenkin, ettette ole.»
»En ole», sanoi Billy, »mutta lakimiehet väittävät, että olen, ja heidän sanansa pitää.»
Hän kääntyi Bridgen seurassa ovelle sanottuaan jäähyväiset emännälle. Mutta kun hän astui kuistille, näkyi tien mutkassa nopeasti lähestyvän auton nostama pölypilvi.