»Liian myöhään!» virkkoi Billy, kääntyen Bridgeen päin. »Tuolla he tulevat!»
Nainen juoksi heidän ohitseen ja tähysti tielle. »Varmaankin ne ovat juuri he. Hyvä Jumala! Mitä meidän on tehtävä?»
»Minä livistän takaovesta, ehdotti Billy. »Juuri niin, niin teemme.»
»Se ei auttaisi hitustakaan», torjui rouva Shorter, pudistaen päätään. »He soittavat puhelimella jokaiseen taloon kolmenkymmenen kilometrin päähän täältä kaikkiin suuntiin, ja varmasti teidät siepataan. Mutta malttakaahan! Päähäni välähti suunnitelma. Tulkaa mukaan!»
Hän pyörähti ympäri ja riensi pienen arkihuoneen läpi toiseen huoneeseen, joka oli puolittain eteissali, puolittain varastopaikka. Sieltä veivät portaat yläkertaan. Kehoitettuaan toisia seuraamaan hän lyllersi niitä myöten ylöspäin, minkä jaloistaan pääsi.
Portaiden päästä olevasta kammiosta vei luukku laipion läpi.
»Vetäkää tuo kaappi luukun alle!» komensi emäntä. »Sitten kiivetkää ylisille ja sulkekaa luukku! Sieltä ei teitä löydetä.»
Billy työnsi vanhanaikaisen huonekalun luukun alle, ja seuraavalla hetkellä hengittivät pakolaiset tuulettamattomien ylisten ummehtunutta ilmaa. He kuulivat rouva Shorterin alhaalla kiskovan kaapin takaisin tavalliselle paikalleen, ja sitten hänen askeleensa häipyivät portaita myöten alas.
Pian kantautui heidän korviinsa talon edustalle pysähtyvän auton tohina ja sisälle astuvien miesten ääniä. Odotettuaan tunnin ajan, melkein tukehtuen ylisten huonoon ilmaan, he kuulivat koneen lähtevän jälleen käyntiin ja ääni vaimeni auton edetessä.
Pian senjälkeen kuului alhaalta rouva Shorterin ääni: »Voitte tulla alas nyt», hän ilmoitti; »he lähtivät jo.»