Heidän laskeuduttuaan luukusta emäntä vei heidät keittiöön.
»Valmistin etsivien täällä ollessa teille hieman palaa purtavaksi», hän selitti. »Syötyänne voitte piiloutua aittaan pimeään saakka, ja sitten vie ukkoni teidät Dodsoniin — se on risteyskohta — ja sieltä ei teidän pitäisi olla vaikea puikkia pakoon. Etsiville uskottelin teidän lähteneen Olatheen — sinne he lähtivät ja veivät molemmat maankiertäjät mukanaan.
— Mutta olinpa totisesti kuin kuumilla hiilillä. En ole mikään juttujen kertoja, mutta luultavasti syötin heille enemmän pajuköyttä kuin olen tehnyt koko elämäni aikana. Selitin heille, että teitä oli kaksi, että isommalla teistä oli punainen tukka ja että pienempi oli hyvin rokonarpinen.
— Sitten he arvelivat, ettette te lainkaan olleet heidän etsimiään miehiä. Ja Luoja nähköön, kuinka he sadattelivat niitä maankiertäjiä siitä, että nämä olivat muka houkutelleet heidät väärille jäljille. Mutta yhtä kaikki he menevät etsimään teitä Olathesta, mutta sieltä he eivät teitä löydä.» Ja emäntä purskahti nauramaan, vaikkakin hieman hermostuneesti.
Shorter palasi Hollidaysta vasta illansuussa. Kuultuaan vaimonsa kertomuksen hän vakuutti maattavansa pojat vaikkapa Meksikkoon saakka, jollei olisi parempaa suunnitelmaa.
»Dodson on kyllin etäällä», rauhoitti häntä Bridge, ja iltamyöhällä kumppanukset laskeutuivat määräpaikassaan kiitollisen maanviljelijän rattailta.
Tunti senjälkeen he jo kiiruhtivat etelään päin Missouri Pacific-radan junassa.
Bridge nojautui mukavasti tupakkavaunun punaisella sametilla verhottuun penkkiin.
»Laulu meille, vai mitä, veikko?»
Bridge ojensihe ja alkoi hyräillä: