Kun myrskysää on, kolkko yö, ja kuohu hurjimmillaan lyö, on vainoojalla täysi työ sen halki rynnistää. Mut minne raukka rientäisin? Tuo laiva kiitää kuitenkin, minusta tahtoo saalihin — ma oon sen matkan pää.
KYMMENES LUKU
El Paso
Kului neljäkolmatta tuntia, ennen kuin etsiväkersantti Flannagan oivalsi, että häntä oli vedetty nenästä ja että kansasilainen talonemäntä oli sen tehnyt.
Vihdoin hän sai sen selville vangittujen maankiertäjien puheista ja palattuaan Shorterin taloon, ja hänen kuunneltuaan siellä emännän ja isännän ristiriitaisia ja yksinkertaisia kertomuksia, muuttuivat hänen epäilyksensä varmuudeksi.
Senjälkeen hän heti sähkötti Chicagon poliisikamariin ja pyysi lupaa saada edelleen seurata pakenevan Byrnen jälkiä.
Ja niinpä kersantti Flannagan saapui muutamien päivien kuluttua El Pasoon, jonne hänet olivat ohjanneet matkan varrella saadut erilaiset vihjaukset. Mutta hänen harmikseen oli eteneminen käynyt hitaasti.
Vielä junasta astuessaankaan hän ei ollut varma olevansa oikeilla jäljillä, vaikkakin hän heti pistäytyi sähkösanomatoimistoon ja sähkötti esimiehelleen olevansa karkulaisen kintereillä.
Todellisuudessa hän oli lähempänä takaa-ajettavaansa kuin hän itse aavistikaan, sillä Billy ja Bridge eivät sillä hetkellä olleet kahden kadunkulmauksen päässä hänestä, pohtien keskenään tulevaisuutta ja parhaita menettelytapoja.
»Mielestäni», arveli Billy, »on minun parasta livistää rajan toiselle puolen. Vanhojen Yhdysvaltojen ahtaalla alueella en koskaan ole turvassa, ja jos Meksikossa olot kuohuvat samalla tavoin kuin parina viime vuonna, pitäisi minun varsin helposti voida kadota sinne.