Hänen lähestyessään Wood Streetiä pujahti kaksi miestä, jotka olivat olleet häntä vaanimassa, läheisen kapakan ovesta sisään: hänen mentyään ohitse he astuivat jälleen kadulle hänen taakseen ja tarttuivat häneen kahden puolen.
Billy pyörähti äkäisenä ympäri.
»Lähtekää vain kiltisti, Byrne», kehoitti toinen miehistä, »älkääkä panko meteliä toimeen.»
»Kas», virkkoi Billy, »teikäläisiähän siinä onkin. No niin, olin juuri menossa kamarille ilmoittautumaan.»
Molemmat miehet naurahtivat epäilevästi. »Sitten me säästämme teiltä sen vaivan», sanoi toinen heistä. »Me viemme teidät sinne. Saattaisitte vielä eksyä, jos koettaisitte mennä yksin.»
Billy asteli äänettömänä kadunnurkkaukseen, jossa rattaat odottivat. Hän älysi, että näille etsiville ei kannattanut selitellä mitään; mutta hän sai huomata, että komisario oli yhtä taipuvainen epäilemään hänen aikeitaan. Myöskin hän vain nauroi, kun Billy vakuutti olleensa matkalla poliisiasemalle juuri silloin kun hänet pidätettiin.
TOINEN LUKU
Tervetuliaiset
Kun Billy Byrne viikkojen hitaasti vieriessä ei saanut keltään osakseen ystävällistä myötätuntoa ja kun kukaan ei välittänyt vähääkään hänen halustaan elää nuhteettomasti eikä kallistanut korvaansa hänen vakuutuksilleen, ettei hän ollut millään tavoin sekaantunut Schneiderin murhaan, alkoi hän epäillä tekonsa järkevyyttä.
Myöskin pyrkivät hänen mielessään jälleen heräämään aikaisemmat epäluulot lakeja ja niiden valvojina muka toimivia poliiseja vastaan. Eräs koppitoveri kertoi hänelle sanomalehtien ankarasti soimanneen etsivääosastoa siitä, ettei oltu onnistuttu saamaan kiinni hyvänsävyisen Schneider-vanhuksen murhaajaa; yleinen mielipide oli kiihtynyt siinä määrin, että koko poliisilaitos oli joutunut liikkeelle.