Siitä syystä poliisit kiihkeästi halusivat vierittää syyn jonkun niskoille — siitä he eivät välittäneet, kuka olisi syntipukki, kunhan hän vain olisi heidän hallussaan.
»Kenties sinä et ole sitä tehnyt», myönsi koppitoveri, »mutta he lähettävät sinut pakkotyöhön, jolleivät he saa sinua hirtetyksi. Kyllä he panevat parastaan, että julistettaisiin kuolemantuomio. He eivät pidä sinusta, Byrne. Annoit heille aikanasi aimo tavalla puuhaa, eivätkä he ole sitä unohtaneet. Enpä totisesti tahtoisi olla sinun housuissasi.»
Billy Byrne kohautti olkapäitään. Missä olivat hänen haaveensa oikeudesta? Ne näyttivät haihtuneen ja muuttuneen entiseksi epäluottamukseksi ja vihaksi. Hän ravisti itseään ja loitsi sielunsa silmien eteen kauniin tytön, joka oli uskonut hänen sanojaan ja luottanut häneen, juurruttanut hänen mieleensä rakkauden kaikkeen siihen, mikä on hienointa ja parasta oikeassa miehuudessa, kaikkeen siihen, mitä hän katkerimmin oli vihannut koko ikänsä, ennen kuin tyttö oli ilmestynyt hänen elämäänsä, muuttanut sen ja hänet itsensä.
Ja sitten Billy taaskin uskoi — uskoi, että oikeus kuitenkin lopulta voittaisi ja kaikki tulisi jälleen hyväksi, ihan niin kuin hän oli kuvitellut.
Oikeudenkäynnin viimeisenä päivänä oli Billyn entistäkin vaikeampi säilyttää kunnioitustaan lakia, järjestystä ja oikeutta kohtaan. Syyttäjä oli sitovasti todistanut, että Billy oli vaarallinen roisto. Poliisien hankkimat todistajat eivät empineet vannoa väärin esittäessään lausuntoja, jotka tyhmimmänkin valamiehen olisi Billyn mielestä selvästi pitänyt huomata sepitetyiksi ja perin tyystin ulkoa opituiksi.
Nämä todistajat muistivat hämmästyttävän tarkasti ja pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikki, mitä oli tapahtunut toista vuotta sitten syyskuun kolmannenkolmatta päivän iltana kello seitsemäntoista minuuttia yli kahdeksan ja yksikolmatta minuuttia yli yhdeksän välillä. Mutta missä he olivat olleet ja mitä he olivat tehneet kymmenen minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin tai missä he olivat olleet kello yhdeksän viime perjantai-iltana, sitä he eivät kuolemakseenkaan jaksaneet muistaa.
Ja Billyllä ei ollut ainoatakaan todistajaa.
Tulos oli edeltäkäsin varma. Billynkin oli pakko se myöntää, ja kun yleinen syyttäjä vaati kuolemanrangaistusta, tunsi vanki kaulassaan kaamean hamppuköyden kuristusta.
Odottaessaan valamiehistön päätöksen julkaisemista Billy istui kopissaan, koettaen lukea sanomalehteä, jonka hyväntahtoinen vartija oli hänelle antanut. Mutta hänen katseensa ei kiintynyt valkealle paperille painettuihin mustiin kirjaimiin; hänen silmiensä edessä väikkyi näkyjä, joita ei ollut missään lehdessä.
Hän näki jylhässä seudussa kohisevan vuolaan virran ja keskellä sen pyörteitä pienen saaren. Ja saarella oli mies ja tyttö. Tyttö opetti miestä puhumaan sivistyneiden tapaan ja katselemaan elämää hienostuneiden ihmisten silmillä.