Tyttö opetti miehelle oman luokkansa kunniakäsitteitä ja selitti hänelle, että oli parempi menettää kaikki muu kuin kunnia. Billy ymmärsi, että juuri nämä opetukset olivat kannustaneet häntä tähän hulluun suunnitelmaan, joka nyt päättyisi siihen, että hänet tuomittaisiin syylliseksi — hän oli tahtonut puhdistaa kunniansa. Hänen huuliltaan pääsi katkera naurahdus; mutta sitten hän heti malttoi mielensä, ja hänen kasvonpiirteensä pehmenivät.
Se oli sittenkin tapahtunut hänen tähtensä, ja mitäpä väliä olisi, vaikka hänet lähetettäisiinkin hirteen? Hän ei ollut uhrannut kunniaansa — hän oli parhaansa mukaan koettanut puhdistaa sitä. Hän oli viaton. Hänet voitaisiin tappaa, mutta häntä ei voitu tehdä syylliseksi. Vaikka tuhat laivamiehistöä julistaisi hänet syypääksi, niin ne eivät sittenkään mahtaisi mitään sille seikalle, että hän ei ollut tappanut Schneideriä.
Mutta kovaa se olisi, sen jälkeen kun hän oli niin paljon toivonut ja suunnitellut voivansa elää kunnollisesti ja näyttää ihmisille. Hänen silmänsä, jotka yhä tuijottivat sanomalehteen, kiintyivät äkkiä erääseen sanaan — nimeen Harding.
Billy vavahti ja alkoi lukea:
Barbara Harding, moninkertaisen miljoonamiehen Anthony Hardingin tytär, ja William Mallory vihitään avioliittoon kesäkuun 25 päivänä.
Uutinen oli päivätty New Yorkissa. Siinä oli enemmänkin, mutta Billy ei lukenut muuta. Hän oli nähnyt kylliksi. Tosinhan hän oli vaatinut Barbaraa menemään Malloryn puolisoksi, mutta kun hän nyt oli yksin ja ystävittä, tuntui hänestä melkein siltä kuin tyttö olisi ollut hänelle uskoton.
»Lähdetäänpäs, Byrne!» keskeytti oikeudenpalvelija hänen mietteensä.
»Valamiehistö on tehnyt päätöksensä.»
Kun Billy vietiin oikeussaliin, astui tuomari omasta huoneestaan. Pian saapuivat myöskin valamiehet jonossa ja istuutuivat paikoilleen. Puhemies ojensi sihteerille paperikaistaleen. Ennenkuin se edes luettiin, tiesi Billy, että hänet oli harkittu syypääksi. Enää hän ei siitä välittänyt, hän tuumi. Hän toivoi, että tuomari lähettäisi hänet hirsipuuhun. Nyt ei elämällä kuitenkaan olisi enää hänelle mitään arvoa. Hän halusi kuolla. Mutta hänet tuomittiinkin elinkaudeksi vankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen.
Se oli äärettömän paljon pahempi kuin kuolema. Billy Byrne tyrmistyi ajatellessaan, että hänen pitäisi jäädä koko elinajakseen vankilan kolkkojen muurien sisälle.
Vielä kerran hänet valtasi entinen, silmitön viha lakia ja kaikkea sen yhteydessä olevaa kohtaan. Hän olisi tahtonut puristaa rautaiset sormensa punertavakasvoisen tuomarin paksun kaulan ympäri. Siististi puetut valamiehet nostattivat hänen mielessään murhanhimon. Oikeus! Billy naurahti ääneen.