— Jos taas äskeisen uhrin naapuri ehtii kuulla siitä ja Pesitan saapuessa hänen luokseen vakuuttaa olevansa Carranzan puolella, huutaa Pesita Viva Villa! ja karkaa onnettoman raukan kimppuun, joka saa kiittää onneaan, jos selviytyy jupakasta hengissä. Entä sitten yhdysvaltalaiset? Heiltä ei Pesita kysele mitään, hän vihaa heitä kaikkia ja surmaa heistä kaikki, jotka vain saa kynsiinsä. Hän on vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista.»
»Mitä mustalainen lörpöttää?» kysyi Billy.
Bridge selosti mahdollisimman lyhyesti meksikkolaisen puheet.
Heidän keskustellessaan majassa lähestyi sitä pölyisen tasangon poikki lähimmiltä kukkuloilta: päin viisimiehinen ratsujoukko.
He ratsastivat ripeästi ja saapuivat sellaiselta puolelta, jonne päin majasta ei auennut ovi eikä ainoakaan ikkuna, joten sisälläolijat eivät aavistaneet heidän tuloaan. He olivat tummaihoisia, rääsyisiä retkaleita, mutta täysissä aseissa ja sellaisissa tamineissa, että heidän saattoi otaksua kuuluvan jonkunlaiseen sotilaalliseen järjestöön.
Aivan majan takana nousi heistä neljä satulasta, kun taas viides jäi ratsunsa selkään pitelemään toveriensa hevosten suitsia. Toiset hiipivät varovasti rakennuksen seinustaa myöten ovelle karabiinit valmiina käsissään.
Ensiksi huomasi tulokkaat toinen lapsista. Vihlovasti kirkaisten hän syöksyi majaan ja painautui äitinsä hameeseen.
Billy Bridge ja meksikkolainen pyörähtivät yhtä aikaa ovelle päin katsomaan, mitä tyttö oli säikähtänyt; siellä seisoi neljä miestä, tähdäten heitä karabiineillaan.
Kun meksikkolaisen katse osui tulokkaihin, kuvastui hänen kasvoistaan pelko, samalla kun hänen vaimonsa lysähti maahan, syleili hänen polviaan ja vaikeroi.
»Mitä lempoa?» ärjäisi Billy Byrne. »Mitä on tekeillä?»