»Rosvojen?» murahti Billy, naurahtaen pilkallisesti. »Et kai nimitä noita kääpiöpahaisia rosvoiksi?»
»Lapsirosvoja, Billy, Japsirosvoja», vastasi Bridge.
»Ja aiotko sinä noin vain antaa heidän reuhata näyttämättä heille, mitä kuuluu ja kuka käski?» tiedusti Byrne.
»Meidän näyttää olevan pakko tehdä niin», huomautti Bridge. »Meitä uhkaa neljä karabiinia. Vastustamisesta koituisi meille nyt pikainen kuolema. Myöhemmin kenties saamme tilaisuuden — mielestäni meidän on parasta malttaa mielemme ja odottaa.» Hän puhui nopeasti, hiljaa kuiskaten, sillä ilmeisesti roistojen johtaja ymmärsi hiukan englanninkieltä.
Billy kohautti olkapäitään, ja kun heidän vangitsijansa uudelleen hoputtivat häntä joutumaan, niin hän lähti rauhallisesti. Mutta hänen ilmeensä olisi pannut meksikkolaiset ymmälle, jos he olisivat tunteneet paremmin Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen — hän hymyili iloisesti.
Miguelin tarhassa oli kaksi ponihevosta. Rosvot anastivat ne ja sijoittivat Billyn toisen, Miguelin ja Bridgen toisen selkään. Ei ollut järkevää panna raskasta Billyä kenenkään muun ratsastajan hevosen rasitukseksi.
Heidän noustessaan satulaan kallistui Billy Bridgeen päin ja supatti:
»Kyllä minä näille vekkuleille näytän, kumppani — maltahan!»
»Olen mukana leikissä, William, kaikkine ratsu-, jalka- ja tykkiväkineni», vastasi Bridge nauraen.
»Se muistutti mieleeni», virkkoi Billy, »että minulla on paukku piilossa — nuo tyhmyrit eivät penkoneet minua.»