»Ja minun mieleeni johtuu», vastasi Bridge, kun hevoset lähtivät liikkeelle niitä ohjaavien rosvojen nykiessä talutusnuorasta, »pieni liikuttava säkeistö eräästä Servicen runosta:
»Mut muista, milloin kalpee kuu suo hautapaaden loistaa, sen kilpi paljastuu ja nimeäsi toistaa.»
»Olet rattoisa veitikka», virkkoi Billy ja vaikeni.
KAHDESTOISTA LUKU
Kenraali Pesita
Pesita oli lyhyt, vanttera mies, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaatetuksenansa oli hänen omien kuvitelmiensa mukainen kenraalinpuku, jonka kokoonpanoon onnen oikulliset vaihtelut vaikuttivat, muutellen sitä milloin enemmän, milloin vähemmän.
Sillä hetkellä, jolloin Billy, Bridge ja Miguel raahattiin hänen eteensä, oli hänen vartalonsa verhona kultaompeluksilla koristettu vaippa, joka oli aikoinaan ollut loistava. Hänen olkapäillään oli pronssiset olkalaput, jollaisia nähtiin vain keveiden operettien laulajattarilla viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten. Puvun täydennyksenä olivat likaiset ja rikkinäiset työhousut. Jalat olivat paljaat.
Hän katseli vankeja, rypistäen tuikeasti otsaansa, samalla kun hänen luutnanttinsa kehuskellen kuvasi hänelle jännittävää vangitsemistilaisuutta.
»Oletteko Yhdysvalloista?» kysyi hän Bridgeltä ja Billyltä.
Molemmat myönsivät olevansa. Sitten Pesita puhutteli Miguelia, kysyen: