Epätoivoinen yritys
Kun se juna, joka vei Billy Byrneä ja vanginvartijaa Jolietiin, oli kulkenut noin puolet Chicagon ja Billyn vastaisen, pysyvän olinpaikan välisestä matkasta, teki vanginkuljettajan mieli vedellä sikaarin sauhuja ja hän päätti siirtyä tupakkavaunuun.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin Billy Byrnen tuomio oli julistettu, oli koko hänen sielunsa keskittynyt yhteen ainoaan ajatukseen — karkaamiseen. Hän tiesi, ettei hänellä todennäköisesti olisi pienintäkään karkaamisen mahdollisuutta; mutta siitä huolimatta se alituisesti pyöri hänen mielessään.
Koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa; häntä ei ainoastaan kiihdyttänyt häntä kohdannut vääryys, kun hänet oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen, vaan häntä myöskin kammotti häntä odottavien pitkien vuosien kaamea yksitoikkoisuus.
Hän ei jaksanut kestää sitä ajatusta. Hän ei tahtonut! Vanginkuljettaja nousi seisomaan, viittasi hänelle menemään edellä ja lähti astelemaan tupakkavaunuun. Se oli kolmas vaunu edessäpäin. Vaunusta toiseen päästiin niiden päissä olevien eteisten kautta. Ensimmäinen vaunusilta, jonka ylitse he menivät, oli visusti suljettu, mutta toiselle saapuessaan Billy huomasi huolimattoman tarkastajan jättäneen toisen oven auki. Juna kulki jostakin syystä hidasta vauhtia — kenties noin kolmekymmentä kilometriä tunnissa.
Billy saapui vaunusillalle ensimmäisenä. Ja ensiksi hän huomasi avoimen oven. Se merkitsi hänelle jompaakumpaa — karkaamisen mahdollisuutta tai kuolemaa. Viimemainittukin olisi parempi kuin elinkautinen vankeus.
Billy ei epäröinyt hetkeäkään. Ennen kuin vanginkuljettaja edes havaitsi, että ovi oli auki, oli vanki hypännyt liikkeellä olevasta junasta, samalla kiskaisten vartijansa perässään.
Byrnellä ei ollut aikaa valita sopivaa hyppäämiskohtaa. Hän olisi voinut osua suoraan pisteaitaan tai pohjattomaan kuiluun — hän ei tiennyt mitään etukäteen. Eikä hän välittänytkään tietää.
Mutta kumpaakaan sellaista ei sattunut. Vaunusilta oli juuri sillä hetkellä sillalla, jonka alla oli mutainen lammikko. Siihen miehet suistuivat saamatta minkäänlaisia vammoja. Ensiksi oli pystyssä Byrne. Hän kiskoi vanginkuljettajan polvilleen, ja ennenkuin tämä säikähtynyt ja ällistynyt lainvartija ehti tointua, oli häneltä siepattu revolveri ja sen kylmä ja puolueeton piippu tähdätty häntä kohti.
Sitten Billy Byrne kahlasi kuivalle maalle, tyrkkien vanginvartijaa revolverin piipulla kylkeen ja varoittaen häntä pysymään hiljaa. Lammikon lähellä kasvoi pieni, tiheä metsikkö. Sinne Byrne vei vankinsa.