Ei missään varro kaivaten mua Penelope kaunoinen, mut kutsu kuiskeen hiljaisen ei rauhaa mulle suo. Se yhtyy tuulten huminaan, käy luonnon halki kauttaaltaan, ja aina siitä kuulla saan: jo riennä kultas luo.
Billy otti hatun päästään ja kynsi korvallistaan.
»Onpa hullua», hän tuumi, »kuinka paljon tyttö ja runous vaikuttavat raisuun mieheen kuten minuun. Mitähän sanoisivat Kellyn takapihaa vetelehtimispaikkanaan pitäneet pojat, jos arvaisivat, mitä aivokopassani tällä hetkellä liikkuu. He haukkuisivat minua ämmäksi, niin kai. Mutta sitä he eivät tekisi muuta kuin kerran. Mieleni on kenties muuttunut vennoksi, mutta näppini ovat yhtä hyvät kuin ennenkin.» Kiirehtiminen ja herkkätuntoiset ajatukset eivät juuri sovi yhteen, ja niinpä Billy oli huomaamattaan antanut hevosensa hidastuttaa vauhtinsa laiskaksi kävelyksi. Ja miksipä hänen olisikaan ollut riennettävä. Ei kukaan vielä tiennyt, että pankki oli ryöstetty, niin ainakin Billy päätteli.
Mutta kenties hän olisi ajatellut toisella tavoin kiirehtimisen tarpeen, jos hän olisi vilahdukselta nähnyt perässään kiitävän ratsumiehen, joka nyt oli kolmen kilometrin päässä hänestä, mutta ripeästi lyhensi välimatkaa, ratsastaen vinhaa neliä, samalla kun jännitti silmiään, kiihkeästi tähyillen takaa-ajettavaansa.
Billy oli niin syvästi vaipunut mietteisiinsä, ettei kuullut, kuinka takaa-ajajan hevosen kaviot kapsivat kuivan maantien pehmeässä pölyssä, ennen kuin Bridge oli lähes sadan metrin päässä hänestä.
Viimeisellä puolella kilometrillä oli Bridge selvästi erottanut pakolaisen, ja hänen mielessään oli viekoittelevasti väikkynyt tuhannen dollarin palkinto — tosin vain tuhannen meksikkolaisen dollarin, mutta olihan se sittenkin siksi suuri summa, että se herätti hauskoja ajatuksia.
Saatuaan edellään ratsastavan miehen näkyviinsä Bridge oli hillinnyt hevosensa raviin, jotta hänen lähestymisensä synnyttämä melu kävisi hiljaisemmaksi. Hän oli vetänyt revolverinsa kotelostaan ja aikoi juuri kannustaa ratsuaan karatakseen pakenijan kimppuun äkkiä, kun tämän huomio vihdoinkin kiintyi takaa kuuluvaan kapseeseen. Billy kääntyi satulassaan ja näki Bridgen.
Kumpikaan ei tuntenut toistaan, ja kun Bridge komensi: »Kädet ylös!» tempasi salamannopeasti liikkuva Billy revolverinsa ja ampui. Kuula pyyhkäisi Bridgeltä hatun päästä, mutta ei vahingoittanut miestä.
Billy oli kääntänyt hevostaan, niin että se seisoi kylki Bridgeen päin. Bridge laukaisi tuskin sekuntia myöhemmin kuin Billyn kuula oli viuhahtanut niin vaarallisen läheltä hänen päätään, — ja hän ampui mainioon maaliin vain viidenkymmenen askeleen päästä.
Laukauksen kajahtaessa ponnahti rosvon hevonen takajaloilleen, hoippui vähän aikaa ja kaatui sitten taaksepäin. Billy arvasi, että hänen ratsuunsa oli osunut ja koetti heittäytyä pois satulasta: mutta hänen panosvyönsä oli takertunut meksikkolaisen satulan korkeaan nuppiin, eikä hän saanut sitä irti ennen kuin hevonen horjahti taaksepäin.