»Oi!» äänsi Eva. »Niin juuri — unohdin sen.»
»Sen taidon osaatkin parhaiten», virkkoi Custer ylimielisesti.
»Aioin juuri sanoa, ettet olekaan mikään nahjus, mutta nyt en sano!»
Shannon katseli, kuinka harmaa, susimainen otus kääntyi ja juoksi nolona tiehensä, kadoten pensaikkoon, mutta hän ei ajatellut kojoottia. Hän mietti, kuinka hienotuntoinen oli mies, joka malttoi olla ampumatta sopivan matkan päässä olevaa villieläintä, muistaen, että hänen seurueessaan oli pamausta pelkäävä hevonen ja että sen selässä oli ratsastamaan tottumaton nainen. Hän aprikoi, oliko se kuvaava näyte nuoren Penningtonin luonteesta, joka oli niin erilainen kuin hänen ennen tuntemansa miehet. Se ilmaisi hänen yleensä suhtautuvan naisiin sellaisella tavalla, joka oli hänelle outo, osoitti, että hänessä eli suojelemisvaisto, jonka tavallisista kaupunkilaismiehistä huomaa parhaiten senvuoksi, ettei heissä sitä ole.
Keskustelun katkelmien ja äänettömien väliaikojen ohessa eversti silloin tällöin lausui hänelle jonkun kehoituksen, neuvoen häntä ojentamaan jalkansa hevosen kupeiden suuntaan, olemaan kallistumatta eteenpäin, pitämään kyynärpäät alhaalla ja vasemman kyynärvarren vaakasuorassa.
»Minulla ei ollut aavistustakaan, että ratsastaminen on niin pulmallista!» huudahti Shannon nauraen. »Luulin, että vain noustaan hevosen selkään ja ratsastetaan ja ettei siinä muuta olekaan.»
»Siinä ei olekaan muuta useimmista ihmisistä, joiden näette ratsastelevan Los Angelesissa vuokratuilla hevosilla», sanoi eversti. »Muuta siinä ei voikaan olla useimmista ihmisistä. Ratsastustaito on synnynnäinen lahja joissakuissa; toiset eivät sitä kykene ikänään hankkimaan. Se on taidetta.»
»Kuten tanssiminen», huomautti Eva.
»Ja ajatteleminen», lisäsi Custer. »Monen monet ihmiset saavat suorittaa ratsastus-, tanssi- ja ajattelukursseja oppimatta silti ainoatakaan niistä taidoista.»
»Minä en kykene edes suorittamaan ratsastuskurssia», valitti Shannon.