»Hän tahtoo pitää huolta siitä, että alku käy oikealla tavoin», huusi nuorempi mies nauraen.
»Isä vain tahtoo kiinnittää vielä yhden sulan lakkiinsa», huomautti Eva. »Tuonnempana hän osoittaa ylpeästi teitä ja kehuu: ’Katsokaapa, kuinka hän ratsastaa! Opetin hänelle alkeet’.»
»Tuolta tulevat rouva Evans ja Guy!»
Rouva Penningtonin puhuessa näkivät toiset kaksi hevosta, jotka kaarsivat kummun juurta, juosten ripeätä laukkaa, samalla kun niiden ratsastajat heiluttivat hilpeästi kättään, tervehtien seuruetta pitkän matkan päästä.
Tämä ensimmäinen aamuratsastus Penningtonien ja heidän ystäviensä seurassa oli Shannon Burken elämässä sellainen tapaus, joka paisui seikkailuksi. Ratsastuksen uutuus, jännitys ja kiihtymys vaikuttivat hänen jokaiseen liikkeeseensä. Hänen allaan tepasteleva hevonen tuntui siirtävän häneen kelpo annoksen vireää eloisuuttaan. Hänen kumppaniensa hilpeä nauru, nuorten ja vanhojen välittömän vapaa seurustelu ja hyväntahtoinen myötätunto, jota hänelle oli osoitettu liittämällä hänet joukkoon, näyttivät hänelle toisen vilahduksen sellaisesta onnesta, joka ei kaipaa keinotekoisia kiihokkeita.
Hän piti kukkuloista. Hän piti vilpoisen metsän lehväisissä holveissa koukertelevasta kapeasta polusta, hän piti jännittävän viettävistä rinteistä, joita myöten epävarma polku vei matalille kummuille. Hän uhkui uutta elämää, uutta riemua, kun he antoivat hevostensa laukata ruohoista harjannetta pitkin.
Etunenässä oleva Custer seisautti ratsunsa ja kohotti kätensä pysähtymismerkiksi toisille.
»Katsokaas, neiti Burke!» hän kehoitti, osoittaen läheistä rinnettä. »Tuolla on kojootti. Ehkä ette ole koskaan ennen nähnyt sellaista sen syntymäkanervikossa.»
»Ammu se! Ammu se!» huusi Eva. »Sinä nahjus-raukka, miksi et ammu sitä?»
»Baldy pelkää pamahdusta», selitti veli.