Shannon astui nousupölkylle, samalla kun nuori mies talutti tepastelevan Baldyn ihan sen viereen.
»Oletteko milloinkaan ratsastanut?» tiedusti Custer.
»En kertaakaan eläissäni.»
»Ottakaa suitset vasempaan käteenne — kas niin! Tällä tavoin — vasemmanpuolinen ohjas pikkusormenne alitse, toinen etu- ja keskisormenne välitse ja mutka ulos kädestä etusormen ja peukalon välitse — kas noin, juuri niin! Kääntykää kasvot ratsuun päin, laskekaa vasen käsi satulannupille ja oikea käsi takakappaleelle — tuohon! Juuri sillä tavoin. Nyt pistäkää vasen jalkanne jalustimeen ja seisokaa suorana — ei niin, älkää nojautuko eteenpäin satulan ylitse — hyvä! Heilauttakaa oikea jalkanne polvi taivutettuna takakappaleen ylitse ja irrottakaa samalla oikea kätenne! Kun joudutte selkään, sijoittukaa mukavasti satulaan puristamalla hevosen kylkiä polvillanne — se estää teitä kumpaakin hankautumasta. Ratsastakaa suitset höllällä! Jos tahdotte hevosenne hidastavan vauhtiaan tahi pysähtyvän, niin tiukatkaa suitsia — älkää nykikö!»
Custer piteli Baldya kiinni läheltä kuolaimia auttaessaan tyttöä ja selittäessään hänelle. Nähtyään, että Shannon oli saanut oikean jalkansa jalustimeen ja suitset sopivan pitkälle hän päästi eläimen irti. Heti Baldy alkoi hyppiä, nostaen ensin ilmaan molemmat etujalkansa ja niiden painuessa molemmat takajalkansa yhtä aikaa, joten kaikki neljä jalkaa olivat irti samalla kertaa.
Shannon säikähti. Miksi hänet oli pantu hyppivän hevosen selkään?
Tiedettiinhän, ettei hän osannut ratsastaa. Se oli julmaa!
Mutta hän istui satulassa huulet tiukasti yhteen puristettuina eikä päästänyt ääntäkään. Hän muisti jokaisen Custerin lausuman sanan eikä nykäissyt suitsia, vaikka joku melkein vastustamaton voima kiihoitti häntä tekemään niin. Hän vain veti tasaisesti ja vilkaisi samalla ympärilleen nähdäkseen, riensivätkö toiset pelastamaan häntä. Hän hämmästyi kovasti havaitessaan, ettei kukaan kiinnittänyt paljoakaan huomiota häneen eikä kauhean ratsun hurjiin liikkeisiin.
Äkkiä hänelle selvisi, ettei hän ollut pudonnut hevosen selästä eikä ollut edes putoamaisillaan. Oikeastaan ratsun liikkeetkään eivät olleet epämukavat. Ne tuottivat nautintoa, ja hänellä oli jotakuinkin yhtä suuri tipahtamisen vaara kuin yhtä rajusti heiluvasta keinutuolista. Silloin häntä nauratti, ja samassa haihtui koko hänen pelkonsa.
Hän näki Evan nousevan ratsaille suoraan maasta ja pani merkille, ettei tallimies saanut edes pidellä hänen tulista hevostaan, saatikka sitten auttaa häntä jollakin muulla tavoin. Custer keikahti satulaan joustavasti kuten ainakin pitkästä tottumuksesta harjaantunut mies. Eversti ohjasi ratsunsa hänen rinnalleen.
»Annetaan toisten mennä edellä», hän sanoi, »ja minä opetan teille alkeet. Sitten luovutan teidät Custerille — häneltä ja Evalta saatte viimeisen voitelun.»