Neljännestä vailla kuusi hän heräsi siihen, että hänen ovelleen koputettiin. Oli jo valoisaa, ja herätessään hän tunsi toisaalta kummastusta siitä, että oli nukkunut niin hyvin, ja toisaalta epämääräistä arastelua siitä, miten parin lähitunnin aikana kävisi, sillä hän ei ollut tottunut hevosiin ja pelkäsi niitä hiukan.
»Kuka siellä?» hän kysyi, kun koputus uudistui.
»Eva. Tuon teille ratsastustamineet.»
Shannon nousi avaamaan ovea. Hän aikoi ottaa vaatteet tytöltä, mutta viimemainittu tuoksahti huoneeseen raikkaana ja nauravana.
»Nyt pukeutumaan!» hän huudahti. »Minä autan teitä. Nostakaa tukkanne päälaelle — miten vain, ei sillä ole väliä — tämä hattu peittää sen. Luulisin näiden housujen sopivan teille, olemmehan aivan samankokoisia. Mutta mitenkähän lienee kenkien laita? Ne saattavat olla hieman liian isot. En tuonut kannuksia — isä ei mielellään salli kenenkään pitää kannuksia, ennen kuin hän ratsastaa aika hyvin. Teidän on voitettava kannuksenne, näette! On ihana aamu — mainion hieno! Juoskaa peseytymään vähän! Minä järjestän kaikki, ja te olette täydessä asussa silmänräpäyksessä.»
Hän tarttui Shannonia vyötäisiltä ja kiidätti tanssiaskelin häntä kylpyhuonetta kohti.
»Älkää viipykö kauan!» hän varoitti palatessaan pukeutumishuoneeseen, josta käsin hän jatkoi puheluaan kylpyhuoneeseen.
Shannon peseytyi ripeästi. Hän oli ihastunut päästessään ratsastamaan. Se ja viereisessä huoneessa naurava, jutteleva tyttö eivät antaneet hänelle ollenkaan ajatusaikaa. Hänen aivonsa olivat täydessä työssä ja hermonsa kiihtyneet. Hetkeksi hän unohti morfiinin, ja sitten se oli myöhäistä, sillä Eva tarttui hänen käteensä ja talutti häntä melkein juoksujalkaa portaita alas, pation halki ja kummun rinnettä alas talleja kohti.
Aluksi täydessä lehdessä olevat sateenvarjopuut, joiden välitse polku kiemurteli, piilottivat kummun juurella olevat aitaukset ja tallin, mutta pian ne ilmestyivät hänen näkyviinsä; siellä olivat hevoset satuloituina ja perheen muut jäsenet odottamassa. Eversti ja rouva Pennington olivat jo ratsailla. Custer ja muuan tallimies pitelivät kahta hevosta, kun taas viides oli sidottu tallin seinään kiinnitettyyn renkaaseen. Se oli viehättävä taulu — hevoset, jotka kaula kaaressa kuopivat lähtöinnossaan, iloiset, nauravat ihmiset kauniissa, sovinnaisuudesta vapaissa ratsastuspuvuissaan, nousevan auringon loiste läheisillä kummuilla ja utu kaukaisessa vuoristossa.
»Mainiota!» huusi eversti nähdessään hänen tulevan. »En tosiaankaan uskonut, että teette tämän! Panen vaikka vetoa, ettette ole pitkiin aikoihin noussut näin varhain. Raakalaisten nousuaika — juuri niin ajattelette. Nähkääs, kun newyorkilainen serkkuni oli täällä, hän todella tyrmistyi — selitti, ettei se ollut sopivaa. Joutukaahan! Tänään olemme matti-myöhäisiä. Te ratsastatte Baldylla — Custer auttaa teidät satulaan.»