»No niin», sanoi eversti. »Asia on päätetty — te jäätte. Ja nyt juoskaa vuoteeseen, sillä huomenaamulla lähdette meidän kanssamme ratsastamaan, ja senvuoksi teidän on oltava jalkeilla kello puolikuusi.»
»Mutta en osaa ratsastaa», torjui Shannon. »Eikä minulla ole pukuakaan.»
»Eva kyllä pitää huolta asustanne, ja mitä taas tulee siihen, ettette osaa ratsastaa, niin ette kai voi sitä oppiakaan, ennen kuin yritätte. Nähkääs, minä olen opettanut ratsastamaan vuoriston juurikumpujen lapsista puolet ja koko joukon aikuisia. Mitä minä en osaa teille opettaa, sen Cus ja Eva osaavat. Te aloitatte huomenna, tyttöseni, ja opitte elämään. Ei kukaan, joka on viettänyt koko aikansa kaupungin teennäisessä elämässä, tiedä mitään elämästä. Odottakaahan vain! Me näytämme teille!»
Tyttö katsoi hymyillen häntä silmiin.
»Minun lienee toteltava teitä», hän lausui. »Minusta tuntuu, että kaikkien on noudatettava tahtoanne.»
Makuuhuoneessaan hän istuutui nojatuoliin ja jäi tuijottamaan vastaiseen seinään. Huumausaineen himo, joka harvoin oli vaimenneena, kävi kiihkeämmäksi, sillä hän ei ollut käyttänyt morfiinia sen jälkeen kuin ennen aamiaista. Hän nousi pystyyn, avasi laukkunsa ja otti esille pienen mustan kotelonsa. Aukaistuaan sen hän laski jälelläolevat pulverit. Hän oli kuluttanut puolet varastostaan — hän ei voinut viipyä poissa kaupungista enää enempää kuin kolme tai neljä päivää; ja eversti vaati häntä jäämään niin kauaksi, kunnes hänen poskensa olisivat samanlaiset kuin Evan!
Hän suoristautui ja katsahti peiliin. Kuinka kellahtavan kalpea hän olikaan! Jokin — hän ei käsittänyt mikä — oli estänyt häntä käyttämästä ihojauhetta täällä. Surunsa ensimmäisinä päivinä ei se ollut johtunut hänen mieleensäkään, ja oltuaan sitten ensi kerran päivällisellä Penningtonien luona hän tiesi, ettei hänen sopinut sitä käyttää täällä. Se oli teennäistä, häpeällistä eikä ollut sopusoinnussa näiden ihmisten eikä heidän viettämänsä elämän kanssa — puhtaan, todellisen elämän, jossa millään teeskennellyllä ja väärennetyllä ei ollut sijaa. Hän tiesi, että he olivat suurmaailman väkeä, sekä sivistyneitä että paljon matkustaneita, eikä niin ollen jaksanut ymmärtää, miksi hänestä tuntui siltä, että ketään vahingoittamaton joskin turhamainen ihojauheen käyttö saattaisi olla heistä vastenmielistä. Oikeastaan hän arvasi, ettei se olisi. Kaikki johtui siitä, että hänessä pyrki ilmoille joku hieno, kauan tukahdutettuna ollut piirre.
Kenties samasta syystä hän oli kieltäytynyt ottamasta savuketta, jonka Custer tarjosi hänelle päivällisen jälkeen. Miehen teko osoitti, että he olivat tottuneet näkemään naisen polttavan luonaan, kuten naiset nykyisin tekevät melkein kaikkialla. Mutta hän oli kieltäytynyt ja oli siitä hyvillään, sillä hän oli sittemmin huomannut, etteivät rouva Pennington ja Eva polttaneet tupakkaa. Sellaisten naisten ei tarvinnut polttaa ollakseen viehättäviä miehistä. Hän itse oli useita kertoja polttanut huoneessaan, sillä sekin tapa oli juurtunut häneen tiukasti; mutta hän oli tehnyt uutterasti työtä poistaakseen sormistaan kielevät tahrat.
»Voisinkohan», hän jupisi, silmäillen mustaa koteloa, »tulla toimeen yön ilman sinua? Saisin olla täällä joitakuita tunteja kauemman, jos voisin — joitakuita elintunteja lisää, ennen kuin palaan siihen.»
Puoleenyöhön saakka hän suoritti taisteluaan — tappioon vievää taistelua — käännellen kylkeään ja heittelehtien vuoteessaan. Hän teki parhaansa, ennen kuin alistui, tunnustaen hävinneensä — ei, ei aivan hävinneensä; nimittäkäämme tulosta sopimukseksi, sillä hän otti vain puolet siitä annoksesta, jonka hän tavallisesti soi itselleen. Kolmituntinen taistelu ja puolinainen annos merkitsivät osittaista voittoa, sillä se tuotti hänelle, hän laski, kuusi tuntia lisää.