»Miksi sitten ette jää tänne?» tiukkasi eversti.
Sepä oli tosiaan uusi ajatus! Se oli tietystikin ehdoton mahdottomuus, mutta sen haaveileminen oli hauskaa.
»Ehkä neiti Burkella on kaupungissa siteitä, joita hän ei halua katkoa», virkkoi Custer huomattuaan tytön empivän.
Siteitä kaupungissa! Oikeammin rautaiset kahleet, mietti Shannon katkerasti. Mutta, oi, se ajatus oli viehättävä! Asua täällä, tavata näitä ihmisiä joka päivä, olla kenties yksi heistä, heidän kaltaisensa — oi, se olisi taivaallista!
»Niin», hän sanoi, »minulla on siteitä kaupungissa. Pelkään, etten voisi olla täällä, niin hupaista kuin se minusta olisikin. Minä — minä luulen, että minun on parasta myydä hedelmätarha.»
»Turhaa lorua!» kivahti eversti. »Te ette sitä myy. Jäätte tänne meidän luoksemme, kunnes olette perinpohjaisesti levännyt, ja sitten ette enää tahdokaan sitä myydä.»
»Toivoisin voivani niin tehdä, mutta —»
»Mutta ei mitään», keskeytti eversti. »Ette ole terve, enkä minä päästä teitä täältä, ennen kuin poskenne ovat samanväriset kuin Evan.»
Pennington puhui hänelle kuten olisi puhunut jollekulle omista lapsistaan. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut isäänsä, ja ensimmäisen kerran kukaan mies puheli hänelle juuri sillä tavoin. Se nostatti kyyneleet hänen silmiinsä — onnen kyyneleet, sillä jokainen nainen kaipaa miestä, jolle hän tuntee kuuluvansa — isää, veljeä tahi puolisoa — joka rakastaa häntä kylliksi antaakseen hänelle määräyksiä hänen omaksi hyväkseen.
»Minun on sitä punnittava», virkkoi hän. »Tuntuu niin oudolta, kun kaikki tahdotte minun jäävän tänne! Älkää luulko, etten sitä haluaisi! Mutta — mutta — on otettava huomioon niin monia seikkoja, ja haluaisin jäädä niin kovin, kovin mielelläni!»