Hän oli miettinyt hyvin vakavasti, vakavammin kuin ehkä koskaan ennen. Hysteerinen kohtaus oli pudistanut hänet ainakin vähäksi aikaa irti siitä itsekkäästä tahmasta, johon hänen paha tottumuksensa ja Crumbin seurassa viettämänsä inhoittava elämä olivat hänet vajottaneet. Hän muisti kaikki, mitä oli tuntenut kestämänsä koettelemuksen aikana, myöskin noita kahta miellyttävää, nyt samassa pöydässä hänen kanssaan istuvaa naista kohtaan heränneen vihan. Miten hän oli saattanut vihata heitä? Se ajatus sai hänet katkeraksi itselleen.
Hän vertasi itseään heihin, ja hänen poskilleen levisi tumma puna. Hän ei ollut kelvollinen jäämään heidän kanssaan saman katon alle, ja kuitenkin hän nyt istui heidän pöydässään kunnioitettuna vieraana! Entä jos he saisivat tietää, minkälainen olento hän oli? Se ajatus sai hänet kauhistumaan; mutta sittenkin hän puheli edelleen, usein hilpeästikin, yhtyen nauruun, joka oli osana jokaisessa ateriassa.
Sinä iltana hän tosiaan näki heidät sellaisina kuin he olivat. Ensimmäistä kertaa hän murheeltaan ja itsekkäältä paheeltaan kykeni tarkkailemaan heitä. Ensimmäisen kerran hän arvostelevana näki vilahduksen perhe-elämästä, joka oli yhtä kaunis kuin hänen oma elämänsä oli ruma.
Kuten hän vertasi itseään naisiin, vertasi hän Crumbia noihin kahteen mieheen. Heillä lienee ollut vikoja — he olivat voimakkaita, ja harvat voimakkaat miehet ovat ilman vikoja — mutta hän oli varma, että ne olivat voimakkaiden miesten vikoja, jotka Wilson Crumbin paheiden rinnalla olivat hyveitä. Kuinka surkealta olennolta Crumb mitättömine henkisine kykyineen ja halpoine itsekkäine pyyteineen tuntuikaan näihin kahteen verrattuna!
Ankarasti kuin raju isku välähti hänen mieleensä äkkiä, että hänen oli pakko lähteä tästä kauniista paikasta ja palata Crumbin seurassa viettämäänsä likaiseen elämään. Hänen sielunsa nousi vastarintaan, mutta hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hän ei kuulunut tänne — hänen paheensa täytyi aina erottaa hänet sellaisista miehistä ja naisista kuin nämä olivat. Heidän muistonsa vainoaisi häntä aina, tehden hänen rangaistuksensa entistäkin ankarammaksi, kunnes hän kuolisi.
Sinä iltana hän ja eversti Pennington keskustelivat hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän oli kysynyt everstiltä neuvoa hedelmätarhan myyntiin nähden — miten hänen olisi meneteltävä ja kuinka paljon hän voisi siitä vaatia.
»Minä neuvoisin teitä pitämään sen itsellänne», sanoi Pennington. »Sen arvo kasvaa suunnattomasti lähivuosina. Saatte helposti jonkun hoitamaan sitä puolestanne luovuttamalla hänelle osan tuotteista. Jollette itse tahdo asua siellä, niin Custer ja minä pidämme mielihyvin sitä silmällä ja huolehdimme siitä, että sen hoito on asianmukainen. Mutta miksi ette jää tänne? Voisitte todellakin tulla sen nojalla mainiosti toimeen. Sitäpaitsi, neiti Burke, täällä maalla saatte todella elää. Te kaupunkilaiset ette tiedä, mitä elämä on.»
»Kas niin!» huudahti Eva. »Isä on päässyt vauhtiin. Jos hän saisi tahtonsa toteutumaan, täytyisi meidän kaikkien siirtyä kaupunkiin välttääksemme tuskastuttavaa tungosta. Hän siirtäisi sen maaseudulle!»
»Kenties Shannon ei pidä maaseudusta», huomautti rouva Pennington. »On niinkin typeriä ihmisiä», hän lisäsi nauraen.
»Oi, minä rakastaisin maaseutua!» ihasteli Shannon.