»Minäkin panin sen merkille», lisäsi äiti. »Se on hyvän kasvatuksen tärkeimpiä tuntomerkkejä. Mutta tuskinpa voisimme odottaakaan muuta rouva Burken tyttäreltä. Hänen täytyy olla hieno luonne, tunnen sen.»
Heidän yläpuolellaan olevassa huoneessa painoi Shannon Burke, jonka kädet vapisivat ja silmät tuijottivat, ohuen neulan ihoonsa lonkan yläpuolelle. »Elävissä» ei rumenneta käsivarsia eikä jalkoja.
XIV.
Hautajaispäivä oli tullut ja mennyt. Se oli ollut Shannonille hyvin raskas. Hän oli päättänyt olla ainakin sinä päivänä koskematta pieneen ihoruiskuunsa. Sen verran oli hän toki velvollinen kunnioittamaan äitinsä muistoa. Ja hän oli taistellut — hyvä Jumala, kuinka hän oli taistellut! — vastassaan kirkuvat hermot, jotka eivät tahtoneet tyyntyä, vapisevat lihakset ja aivot, jotka hokivat yhtä ainoata ajatusta — morfiinia, morfiinia, morfiinia!
Hän koetti pyyhkäistä sen ajatuksen pois mielestään. Hän koetti keskittää koko sielunsa sydämensä todelliseen tuskaan. Hän koetti pitää silmiensä edessä äitinsä kuvaa. Mutta kauhea, hellittämätön pahe tunki kaiken muun hänen aivoistaan, ja niinpä hänen voimansa hautausmaalta palattaessa menehtyivät, ja hän muuttui sekavasti kirkuvaksi, hysteeriseksi olennoksi.
Hänet kannettiin huoneeseensa — Custer Pennington kantoi hänet isänsä ja äitinsä seuraamana. Miesten poistuttua riisuivat rouva Pennington ja Eva hänet, sijoittaen hänet mukavasti vuoteeseen. Mutta hän vain yhä kirkui ja nyyhkytti — kaameita, vihlovia, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Hän yritti käskeä heitä menemään pois. Kuinka hän vihasikaan heitä! Kunpa he väin menisivät tiehensä ja jättäisivät hänet yksin! Mutta hän ei saanut suustaan sanoja, jotka hän olisi tahtonut kiljua heille, ja niin he jäivät hoitelemaan häntä parhaansa mukaan. Jonkun ajan kuluttua hän meni tajuttomaksi. Toiset luulivat hänen nukkuvan ja poistuivat.
Ehkä hän nukkuikin, sillä aukaistessaan myöhemmin silmänsä hän makasi hyvin rauhallisena ja tunsi olevansa levännyt ja melkein kunnossa. Mutta hän tiesi, ettei hän ollut täysin valveilla — ja että äskeinen kauhu palaisi hänen tyyten valveuduttuaan, jollei hän pikaisesti turvautuisi pieneen neulaansa.
Tämän lyhyen rauhallisen hetken aikana hän ajatteli nopeasti ja selvästi, käsittäen täydelleen, mitä äsken oli tapahtunut. Milloinkaan ennen hänelle ei ollut sattunut sellaista. Kenties hän ei ollut koskaan oikein oivaltanut, kuinka hirvittävän lujasti myrkky piti häntä vallassaan. Hän oli tiennyt, ettei hän voinut lakata sitä käyttämästä, tai ainakin hän oli sanonut tietävänsä sen. Mutta epäiltävää on, oliko hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka säälittävään tilaan pakollinen pidättyminen hänet saattaisi. Nyt hän sen tiesi ja oli kauheasti säikähtynyt.
»Minun täytyy vähentää sitä», hän mietti itsekseen. »Olen varmaankin käyttänyt sitä liian paljon. Kotiin päästyäni luovun siitä vähitellen, kunnes tulen toimeen päivän kolmella tai neljällä annoksella.»
Kun hän sinä iltana saapui alakertaan päivälliselle, kummastuivat kaikki nähdessään hänet, sillä he olivat luulleet hänen vielä nukkuvan. Erityisesti kummastutti heitä se, ettei hänen äskeisestä hermokohtauksestaan näkynyt merkkiäkään. Mistäpä he olisivat voineet tietää, että hän oli juuri ottanut sellaisen morfiiniruiskeen, joka olisi riittänyt tappamaan kenet tahansa heistä? Hän näytti normaaliselta ja hillityltä ja koetti valaa puheluunsa hieman hilpeyttä, sillä hän ymmärsi, ettei hänen surunsa ollut heidän. Hän tiesi, että heidän hyvät sydämensä ottivat osaa hänen murheeseensa, mutta itsekästä hänen olisi ollut tyrkyttää heille omaa synkkyyttään.