He tuntuivat pitävän itsestään selvänä, että Shannon jäisi heidän luokseen eikä menisi asumaan äiti-vainajansa entiseen pieneen taloon — siten he osoittivat parhaanlaatuista vieraanvaraisuutta, sillä kun siihen ei tarvittu suullista suostumusta, ei siihen sisältynyt velvollisuuksiakaan.
»Mutta enhän voi rasittaa teitä niin paljoa», esteli tyttö.
»Päivällisen jälkeen minun on mentävä —»
Rouva Pennington ei sallinut hänen lopettaa lausettaan.
»Ei, rakas», hän keskeytti leppeästi, mutta jyrkästi. »Teidän on oltava meillä siihen saakka, kunnes palaatte kaupunkiin. Eversti Pennington on sopinut sairaanhoitajattaren kanssa niin, että hän jää äitinne taloudenhoitajattaren seuraksi, kunnes hautajaiset ovat ohitse. Suokaa meidän pitää päämme! Niin on teidän paljoa helpompi olla, ja me puolestamme voimme silloin tuntea, että olemme kyenneet tekemään jotakin hyväksenne.»
Shannon ei olisi voinut kieltäytyä, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän sitä halunnutkaan. Tässä rauhaisessa ranchossa ja näiden voimakkaiden, ystävällisten ihmisten ympäröimänä hän tunsi olevansa turvallisessa levossa, jollaisesta hän ei ollut uskonut enää milloinkaan saavansa nauttia. Tällaisia olivat hänen ajatuksensa, kun hänen hermonsa olivat tyynet ja aivonsa selvät morfiinin vaikutuksesta. Mutta myrkyn huumauksen haihduttua hän oli rauhaton ja ärtynyt. Silloin hän muisti Crumbin ja Vista del Pason varrella olevan huvilan pation oven kamanaan maalattuine purppuranpunaisine marakatteineen. Hän kaipasi jälleen sinne, missä hän sai menetellä oman mielensä mukaan — vaipua jälleen alentavimpaan ja surkeimpaan orjuuteen, jonka ihmisten paheellisuus on koskaan keksinyt.
Hänen mentyään huoneisiinsa ensimmäisenä iltana keskustelivat perheen pieneen arkihuoneeseen kokoontuneet Penningtonit hänestä, kuten ihmiset niin mielellään keskustelevat heidän kattonsa alla olevasta vieraasta.
»Eikö hän ole säihkyvä!» ihaili Eva. »Hän on kaikkein kaunein näkemistäni olennoista!»
»Hän on hyvin samannäköinen kuin hänen äitinsä varmaankin on ollut ollessaan hänen ikäisensä», sanoi eversti. »Heissä on selvästi samanlaisia perhepiirteitä.»
»Hän on kaunis», myönsi rouva Pennington, »mutta rohkenenpa väittää, että hän nyt esiintyy huonoimmassa valossaan. Hän ei minusta näytä voivan lainkaan hyvin. Hänen ihonsa on hyvin kellahtava, ja joskus hänen silmissään on tuiki kummallinen ilme — melkein hurja. Äidin kuolemasta aiheutuneen hermojännityksen on täytynyt olla perin ankara. Mutta hän kestää sen ihailtavasti sittenkin ja on niin herttainen ja vaatimaton.»
»Arvioin hänet tänään keittiössä», virkkoi Custer. »Hän on täysiarvoista ainesta. Siitä, miten ihmiset kohtelevat palvelusväkeä, voin aina erottaa, ovatko he todella väärentämätöntä ainesta vaiko pelkkää jäljittelyä. Hän on yhtä luonnollisen herttainen Hannahia kuin äitiä kohtaan.»