XV.
Kun Shannon sinä aamuna aamiaista seuraavan tunnin aikana oli yksinään huoneissaan, palasi huumausaineen kaipaus jälleen. Sen ajatteleminenkin teki hänet pahoinvoivaksi, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hän oli ollut liikkeessä, laittanut vuoteensa ja siivonnut huoneen, kuten hän oli tehnyt joka aamu saapumisestaan alkaen. Mutta kun se oli valmista, lensivät hänen ajatuksensa tottumuksesta himoon, joka oli niin täydelleen saanut hänet tuhoisaan valtaansa.
Ratsastusmatkalla hänellä ei ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin uuden seikkailun riemastuttavaa jännitystä. Aamiaisella hänen oli ollut hyvin nälkä, ensi kerran moniin kuukausiin; ja tämän harvinaisen ruokahalun ja aamiaispöydässä virinneen vilkkaan keskustelun johdosta eivät hänen hermonsa olleet saaneet tilaisuutta esittää vaatimustaan. Kun hän nyt oli yksin ja toimettomana, heräsi kauhea himo jälleen.
Taaskin hän taisteli saman taistelun, jonka hän oli viime aikoina niin usein saanut kestää ja joka, sen hän tiesi, oli määrätty kääntymään hänen häviökseen, ennenkuin se alkoikaan. Hän olisi niin vakavasti tahtonut voittaa sen, että hänen tappionsa oli sitäkin säälittävämpi. Kiihkeästi hän halusi jatkaa tätä äsken saavuttamaansa onnea mahdollisimman pitkälle. Vaikka hän tiesi, että sen täytyisi päättyä, kun hänen morfiinivarastonsa olisi lopussa, oli hän päättänyt voittaa joka päivä muutamia tunteja voidakseen liittää ainakin yhden onnellisen lisäpäivän elämäänsä. Nytkin hän otti vain puolet tavallisesta annoksestaan. Mutta kuinka tuskaisen nöyryytyksen vallassa hän olikaan suorittaessaan tuon vihaamansa ja inhoamansa teon. Aina hän oli kammonnut sitä tottumusta, mutta milloinkaan se ei ollut tuntunut hänestä läheskään niin vastenmieliseltä kuin tässä puhtaassa ja kauniissa ympäristössä saman katon alla kuin Penningtonit.
Hänen mieleensä hiipi ajatus, joka oli ennenkin pujahtanut sinne useammin kuin kerran kahden viimeisen vuoden aikana — itsensä tuhoamisen ajatus. Hän torjui sen; mutta sielunsa sisimmässä hän tunsi, ettei se koskaan ennen ollut saanut häntä niin voimakkaasti valtaansa. Hänen äitinsä, ainoa häntä pidättävä side, oli poissa, eikä kukaan hänestä välittäisi. Hän oli katsonut taivaaseen ja oppinut tuntemaan, ettei se ollut häntä varten. Hänellä ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta; hänen täytyi palata viettämään kauheata elämäänsä hollywoodilaisessa huvilassa ja yksinäisessä asunnossaan; hänen täytyi palata vihatun Crumbin luokse.
Juuri silloin huusi Eva hänelle.
»Aion kävellä katsomaan berkshireläisiä», hän ilmoitti. »Tulkaa mukaan!»
»Berkshireläisiä!» huudahti Shannon. »Minä luulin niiden olevan Uudessa
Englannissa.»
Hän laskeutui jo portaita myöten Evan luokse, joka seisoi niiden juurella pitäen auki patioon vievää ovea. Hän oli hyvillään keskeytyksestä, joka oli katkaissut hänen synkät mietteensä. Hänelle hymyilevän, miellyttävän ja iloisen olennon näkeminen oli pyyhkäissyt ne pois, kuten auringon valo haihduttaa ruttoiset usvat.
»Uudessa Englannissa?» kertasi Eva. Hänen otsansa meni ryppyihin, mutta sitten hän äkkiä purskahti hilpeään nauruun. »Minä tarkoitin sikoja enkä kukkuloita!»