Myöskin Shannon nauroi. Kuinka usein hän olikaan nauranut sinä päivänä — eikä vielä ollut edes läheskään puolipäivä! Vaikka hänen äitinsä kuolema olikin tuoreessa muistissa, saattoi hän täällä nauraa silti tuntematta kunnioittavansa äidin muistoa huonosti — ehkä pikemminkin varmana siitä, että hän parhaiten noudatti niitä ihanteita, jotka olivat olleet hänen äidilleen rakkaat, antamalla ja ottamalla iloa, milloin vain tilaisuus tarjoutui.
»Olenpa pahoillani, ettette tarkoittanut kukkuloita», hän sanoi, »sillä se olisi merkinnyt, että olisin saanut kävellä, kävellä, kävellä — tehdä jotakin ulkoilmassa kaukana sellaisista ihmisistä, jotka asuvat kaupungissa eivätkä voi löytää mitään huvia muualla kuin neljän seinän sisällä.»
Shannon puhui tiukasti; hänen äänensä oli äkkiä käynyt vakavaksi
Nuorempi tyttö katsahti häneen kasvoillaan lievän hämmästyksen ilme.
»Hyväinen aika!» huudahti Eva. »Teistähän on tulossa melkein yhtä paha kuin isästä ja olette ollut täällä vain puoli viikkoa! Mutta kuinka loistavaa, jos todella pidätte täälläolosta!»
»Kyllä minä pidän, rakas, vaikka en aikonutkaan olla aivan niin haikea. Mutta ajatus, että minun on poistuttava enkä enää koskaan saa siitä nauttia, on murheellinen.»
»Toivottavasti teidän ei tarvitse lähteä», virkkoi Eva koruttomasti, sujauttaen kätensä toisen vyötäisille. »Me kaikki toivomme, ettei teidän tarvitsisi.»
He astelivat alas kummun rinnettä, ratsutallin ohitse ja pitkin ranchon yläpäähän vievää hiekoitettua tietä. Kesäinen aurinko paahtoi kuumasti, niin että jokainen vanha sykomori, tammi ja pähkinäpuu tuntui ihastuttavalta, virkistävän varjoiselta keitaalta. Heidän vasemmalla puolellaan leviävällä vainiolla raksutti kaksi niittokonetta hilpeästi mehevässä alfalfa-ruohossa. Heistä oikealla lepäilivät säyseät guernseyläiset laitumen aidan takana laajaoksaisen sykomorin siimeksessä osana Rancho del Ganadossa vallitsevasta tyytyväisen maahengen vertauskuvasta. Ja kaiken yllä kaartui Kalifornian sininen taivas ja säteili kirkas aurinko.
»Eikö täällä ole ihastuttavaa?» äänsi Shannon puolittain itsekseen.
»Täällä ihmisestä tuntuu, ettei surua ja huolta ole koko maailmassa!»
Pian he saapuivat pahnoille ja rakennuksille, joiden luona torkkui kiiltävän mustia berkshireläisiä jokaisessa varjoisessa kohdassa. Sitten he astelivat kauemmaksi cañoniin, jossa isoja siitossikoja virui sykomorien alla tai kieriskeli sementtilammikossa, jota varjostivat sen yläpuolella riippuvat oksat. Eva kumartui tuontuostakin silittämään pitkää, tummaa kylkeä.
»Kuinka puhtaita ne ovatkaan!» huudahti Shannon. »Luulin sikoja likaisiksi.»