»Näin on parempi», selitti Custer, kun tyttö saapui hänen luokseen.
»Et pelkää sitä vähääkään, vai mitä, Custer? Et pelkää mitään.»
»Ohoo, sitä en tohdi väittää», torjui mies. »Joku aika sitten opin käsittämään, että useimmat riidat ovat pääasiallisesti uhkailua. Kenties olen äskettäin kehittynyt hyväksi peloittelijaksi. Joka tapauksessa olen etevämpi teeskentelijä kuin Keisari. Jos se veitikka olisi sen tiennyt, olisi se voinut puskea minut repaleiksi.»
Heidän ratsastaessaan rinnettä ylös notkosta siirtyi miehen katse yhtenään paikasta toiseen, milloin tarkastaen laidunruohon laatua, milloin taas tutkien kaukaisempia kukkuloita. Äkkiä se osui ohueen, himmeään, ruskeaan juovaan, joka kiemurteli rotkon vastaisella laidalla lähtien tuuheasta pensasryhmästä, joka osittain piilotti pienen rotkon, ja laskeutuen niitylle sekä mennen sen poikki vastaisella puolella.
»Tuolla on uusi polku, Grace, jota ei ole ennen ollut. Mennään katsomaan sitä.»
He ratsastivat sinnepäin, kunnes saapuivat sille kohdalle notkon pohjaa, jossa polku sen halkaisi. Sieltä se alkoi nousta samalle rinteelle, jolle he olivat olleet kiipeämässä. Mies kumartui ratsunsa niskan ylitse silmäilemään tallattua nurmikkoa.
»Hevosia», hän virkkoi. »Niin arvelinkin, ja sitä on käytetty aika paljon tänä talvena. Vielä nytkin näkyy, missä eläimet ovat liukastuneet ja horjahtaneet syrjään ankaroiden sateiden jälkeen.»
»Mutta ettehän te pidä hevosia tällä laitumella, eikö niin?» tiedusti tyttö.
»Emme; emmekä ole pitäneet siellä mitään eläimiä viime kesästä lähtien. Ne hevoset, jotka ovat polkeneet tämän polun, ovat enimmäkseen olleet kengitettyjä. Mitä ihmeen asiaa on kellään tuonne ylös?» Hänen katseensa siirtyi sankkaan pensaikkoon, johon polku katosi notkon vastaisella reunalla. »Minun on huomenna käytävä katsomassa, mihin se vie — tänään on liian myöhäistä.»
»Voimmehan noudattaa sitä toiselle suunnalle, rancholle päin», ehdotti
Grace.