»No, katsokaa nyt tänne!» kehoitti tyttö.
»Loistavasti!» kehui mies, kun Shannon pudottautui keveästi maahan.
He taluttivat ratsunsa laajaoksaisen puun juurelle ja istuutuivat, nojaten selkänsä paksuun runkoon.
»Kuinka vilpoista täällä onkaan!» huudahti tyttö. »Tunnen tuulen huokuvan, vaikka tätä ennen en sitä huomannut.»
»Tammien alla on ilma aina liikkeessä. Luulen, että juuri ne sen saavat aikaan. Olen jostakin lukenut, että tammi haihduttaa vettä ilmaan lähes kahdeksansataa litraa vuorokaudessa. Sen pitäisi muuttaa lämpömäärää puun varjossa melkoisesti tällaisena kuumana päivänä ja siten sen pitäisi saada ilma kiertämään puun ympärillä.»
»Kuinka mielenkiintoista! Kuinka paljon oppimista maailmassa onkaan, ja kuinka vähän useimmat meistä tietävät! Puu on puu, kukka on kukka, ja kukkula on kukkula — se tieto niistä tyydyttää melkein kaikkia meitä. Syitä ja tarkoituksia me emme ajattele. Mutta tahtoisin tietää enemmän. Meidän pitäisi tuntea tarkoin kaikki niin kauniit esineet — eikö teistäkin?»
»Kyllä», myönsi Custer ja hetkisen mietittyään jatkoi:
»Maanviljelysalalla me opimme paljon sellaista, mitä kaupunkilaiset eivät tiedä — siitä, miten kasvit kasvavat, mitä toiset niistä imevät maasta ja mitä toiset taas eristävät maahan. Sellaisten asiain tietäminen on osa ammatistamme, ei ainoastaan sen tähden, että osaisimme arvioida määrättyjen viljelyskasvien ravintoarvon, vaan myöskin siksi, että voisimme pitää maaperän riittävän hyvässä kunnossa tuottaakseen hyvän sadon joka vuosi.»
Custer kertoi Shannonille, kuinka puut, joiden juurella he istuivat, imevät maasta erilaisia suoloja, kuinka lehdet erottavat ilmasta hiilihappoa, hengittäen sen sisäänsä lehtien alapinnan kymmenistätuhansista huokosista ja kuinka lehdet valmistavat tärkkelystä, jonka kasvinneste kuljettaa puun kaikkiin kasvaviin osiin syvimmällä olevista juurista korkeimman oksan latvaan saakka.
Tyttö kuunteli viehättyneenä. Kuunnellessaan hän tarkkaili miehen vakavia, älykkäitä kasvoja ja johtui pakostakin mielessään vertaamaan häntä ja hänen keskusteluaan kaupungissa tuntemiinsa miehiin ja heidän puheluunsa. He olivat puhuneet hänelle, ikäänkuin hän olisi ollut henkisesti nolla, kykenemätön ymmärtämään mitään arvokasta — pelkkää turhanpäiväistä pakinaa, entisen keskustelutavan tuhoajaa. Lyhyessä puolituntisessa oli Custer opettanut hänelle paljon sellaista, mikä oli omiaan tekemään maailman hänestä hiukan mielenkiintoisemmaksi ja hiukan kauniimmaksi; sillä nyt hän ei enää voisi pitää puuta pelkkänä puuna — se olisi hänestä elävä, hengittävä, melkeinpä tunteva olento.