Muutamia miehiä oli jo lapioineen työssä vaon yläpuolella, raivaten pois pensaat ja heittäen ne taemmaksi. Shannon silmäili niitä miehiä; kukaan heistä ei kuhnustellut. Polttavassa auringonpaahteessa ja tulen aiheuttamassa tukahduttavassa kuumuudessa he kaikki hyörivät, ikäänkuin rancho olisi ollut heidän omansa. Se oli hieno näyte vilpittömästä uskollisuudesta; ja ilmauksena sen syystä hän piti Custerin menettelyä tämän jättäessä Apachen vanhemman miehen haltuun, jotta ukon ei tarvitsisi joutua ponnistelemaan yli voimiensa, samalla kun nuori Pennington itse sijoittui taistelussa vaaralliselle ja vaikealle paikalle.
Se näky kiehtoi häntä; mutta sen takaa hän näki Wilson Crumbin ohjaamassa erästä lännen näytäntöä ja lähettämässä ratsastajia jyrkän kallion poikki, samalla kun hän itse istui turvallisessa paikassa valokuvauskoneen pyörittäjän takana, syytäen herjauksia ja loukkauksia mies-paroille, jotka panivat henkensä vaaraan viiden dollarin päiväpalkasta. Sillä kertaa hän oli surmauttanut hevosen ja lähettänyt kaksi pahasti vahingoittunutta miestä sairaalaan — ja seuraavana päivänä hän oli siitä kerskunut!
Nyt olivat kyntäjät päässeet rotkon poikki ja liikkuivat itälaidalla turvallisemmalla pohjalla. Shannon tajusi, kuinka pingoittuneet hänen hermonsa olivat olleet, kun jännityksen lauettua ilmaantui vastavaikutus — hän oli uupunut ja hervoton.
Pilventapaisina tuprahduksina kohoava savu piilotti heidät silloin tällöin hänen katseiltaan. Sitten taaskin savu aina hälveni, ja hän näki mustakarvaiset percheronit ja hikoilevat miehet. He kaarsivat onnellisesti alas rotkon itälaidalla ja kääntyivät takaisin, sillä toinen valjakko, jonka oli kynnettävä helpompaa kohtaa, emnättäisi pian sille puolelle, niin että vakojen päät yhtyisivät. He kyntivät toista vakoa edellisen yläpuolelle, ja tällä kertaa näytti työ turvallisemmalta, sillä hevosten livetessä olisi niiden alapuolella ensimmäinen vako — löyhä viillos, joka tarjoaisi niille jalansijan.
He olivat ehtineet yli puolivälin takaisin päin, kun se tapahtui. Oikeanpuolinen hevonen oli varmaankin polkenut irtonaiselle kivelle, sillä se horjahti äkkiä vasemmalle, töykäten pariaan lapaan, juuri kun viimemainittu oli laskenut maahan vasemman etujalkansa. Alemman hevosen olkaan kolhaissut raskas paino sysäsi sen alaspäin vakoon. Se koetti tukea itseään oikealla jalallaan, etujalat menivät ristiin, se kellahti äsken käännetyn viilloksen ylitse ja alkoi kieriä rinnettä myöten, vetäen muassaan parinsa ja auran alhaalla palavaa pensaikkoa kohti.
Auran kädensijoista pitelevä Jako ja ohjaksia hoiteleva Custer yrittivät estää hevosen kaatumista, mutta kummankin otteet heltisivät, ja molemmat percheronit kierivät liekehtiviin pensaisiin. Miehiltä pääsi surkea valitus. Vaivoin sai Shannon tukahdutetuksi parkaisun. Sitten hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Custer Penningtonin tahallaan rientävän rinnettä alaspäin, vetäen esille pitkän vesuripuukon, joka hänellä aina oli vyössään revolverin vieressä.
Hevoset rehkivät ja rimpuilivat päästäkseen jälleen pystyyn. Toinen niistä kiljui tuskasta. Tyttö olisi tahtonut peittää käsillään silmänsä ollakseen⁻näkemättä sydäntävihlovaa näkyä, mutta hän ei voinut irroittaa katsettaan miehestä.
Päällimmäinen hevonen oli sotkeutunut valjaisiin ja auraan niin pahasti, ettei voinut nousta, pitäen toistakin maassa. Sitten syöksyi mies tempoilevien, säikähtyneiden hevosten luokse, koettaen leikata eläimiä irti hihnoista ja aurasta. Näytti siltä, ettei hän mitenkään voisi välttää sätkytteleviä kavioita eikä tulenkielekkeitä, jotka lehahtelivat ylöspäin ikäänkuin ahneen nälkäisinä tavoittamaan uutta saalista.
Shannonin tarkkaillessa välähti hänen sielussaan kirkas valo, ilmaisten äkkiä, että hänen elämäänsä oli tullut jotakin odottamatonta, ihmeellistä, mikä hetkistä myöhemmin pakotti hänet laskeutumaan satulasta ja rientämään suinpäin hehkuvaan rotkoon Custer Penningtonin vierelle.
Hän oli saanut leikatuksi toisen hevosen vapaaksi, tarttui nyt sen päitsiin, kiskoi sen pystyyn ja lähetti sen sitten kompuroimaan rinnettä ylöspäin. Kun hän kääntyi toiseen päin, rentoutui eläin seisomaan hulluna pelosta ja tuskasta sekä syöksyi parinsa jälkeen. Pennington oli jyrkällä vierulla suoraan sen tiellä. Hän koetti hypähtää syrjään, mutta hevonen sysäsi häntä olkapäällään, kellauttaen hänet kumoon, ja ennen kuin hän kykeni estämään sitä, oli hän palavien pensaiden reunassa huumaantuneena ja avuttomana.