Kaikki miehet, jotka näkivät tapaturman, riensivät rinnettä alas pelastamaan häntä liekeistä. Mutta vaikka he olivatkin ripeitä, oli Shannon Burke ensimmäisenä hänen luonaan, turhaan ponnistellen vetääkseen hänet turvaan. Hetkistä myöhemmin tartuttiin sekä häneen, että Custeriin vankoin käsin, ja heitä autettiin jyrkkää vierua ylöspäin, sillä Pennington oli jo tullut jälleen tajuihinsa eikä häntä tarvinnut kantaa.
Custer oli saanut pahoja palohaavoja, mutta ensinnä hän ajatteli tyttöä ja saatuaan tietää, ettei tämä ollut vahingoittunut, hevosia. Ne olivat juosseet vain vähän matkaa ja seisoivat nyt Linkkuveitsi-cañonia reunustavalla harjanteella, jossa eräs miehistä oli ottanut ne kiinni. Toisen kaula ja lapa olivat kärventyneet; toisella oli kinnerkoukun yläpuolella ilkeä haava, jonka se rimpuillessaan oli kolhaissut auran kärkeen.
»Viekää ne talliin ja hoitakaa noita haavoja, Jake!» käski Pennington tarkastettuaan niitä. »Menkää te», hän komensi erästä toista miestä, »noutamaan tänne Dick ja Dave! En mielelläni panisi niitä näin vaaralliseen työhön, mutta varsoista ei yksikään ole kyllin vakava siihen.»
Sitten hän kääntyi Shannonin puoleen.
»Miksi tulit tuonne alas?» hän tiedusti. »Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä — olihan täällä näin paljon miehiä.»
»En mahtanut sille mitään», vastasi tyttö. »Luulin sinun olevan hengenvaarassa.»
Custer katseli häntä tutkivasti hetkisen.
»Se oli hyvin uljaasti tehty», hän virkkoi, »ja hyvin ajattelemattomasti. Olisit saattanut kärventyä pahasti.»
»Sitä ei kannata ajatella», esteli tyttö. »Mutta sinä olet saanut pahoja palohaavoja, ja sinun on heti lähdettävä kotiin. Uskotko jaksavasi ratsastaa?»
Custer naurahti.