»Tietysti kykenen!»
»Laittaudu sitten tiehesi täältä hoitamaan vammojasi! Menetkö hänen mukaansa, Shannon? Kutsukaa tohtori Baldwin!»
Hänen karkea esiintymisensä ei voinut salata hänen isällistä huolestumistaan eikä poikaansa kohtaan tuntemaansa syvällistä rakkautta. Että hän saattoi olla naisellisen hellä, se kävi ilmi siitä, miten hän hypähdettyään ratsailta auttoi Custeria satulaan.
»Pidä huolta hänestä, rakas!» pyysi hän Shannonia. »Minä jään tänne avustamaan poikia. Käskekää rouva Penningtonin lähettää tänne rattailla jäävettä tahi limonaadia heille. Ole varovainen, poika!» huusi hän heidän jälkeensä, kun he ratsastivat pois.
Hevosten astellessa verkkaisesti eteenpäin pölyisellä tiellä silmäili askeleen verran jälessä ratsastava Shannon sivusta päin miehen kasvoja nähdäkseen merkkejä tuskista, joita hän tiesi Custerilla varmasti olevan. Kun Custer kerran sävähti, oli tytöltä päästä parahdus, ikäänkuin hän itse olisi kärsinyt. He ratsastivat hyvin likekkäin, ja hän laski hellän myötätuntoisesti kätensä toisen käsivarrelle.
»Olen niin kovin pahoillani», hän virkkoi. »Tiedän, että sinulla täytyy olla hirveät tuskat.»
Custer kääntyi häneen päin hymyn väikkyessä kalpeilla ja pingoittuneilla kasvoillaan.
»Kyllä nyt hieman kivistää», hän tunnusti.
»Ja teit sen pelastaaksesi nuo mykät luontokappaleet. Minusta se oli suurenmoista, Custer!»
Mies katsahti häneen hiukan kummastellen.