»Emme kai voi tehdä paljoakaan, ennen kuin lääkäri saapuu. Jospa meillä vain olisi jotakin, millä voisimme lievittää tuskia sillä aikaa!»
Jospa heillä olisi jotakin tuskia lievittävää! Kauheata! Hänellä oli sellaista, mikä vaimentaisi tuskat. Mutta kuinka kamala maksu hänen täytyisi suorittaa, jos hän ilmaisisi sen! Silloin saisivat Penningtonit tietää hänen paheensa likaisen tarinan. Millään muulla tavoin hän ei voisi selittää sitä, että hänellä oli hallussaan sellaisia tarpeita. Kuinka he häntä inhoisivatkaan! Hänestä tuntui liian raskaalta kannettavaksi, jos hänen pitäisi nähdä kammoa näiden ystävien silmissä, joiden luottamus oli hänen ainoa lempikaipauksensa.
Sitten hän taaskin käsitti, mikä uusi voima oli tullut hänen elämäänsä, kun hän oppi tuntemaan rakastavansa Custer Penningtonia. Se oli toivotonta rakkautta, sen hän tiesi. Mutta, hän olisi ainakin voinut nauttia siitä, että Custer kunnioitti häntä. Eikö hän saanut säästyä miltään? Pitikö hänen syntinsä riistää häneltä myöskin sen miehen kunnioitus, jota hän rakasti?
Hän näki Custerin viruvan vuoteellaan ja hänen poskilihastensa jännittyvän hänen koettaessaan salata tuskiaan. Sitten hän pyörähti ympäri ja juoksi yläkertaan huoneisiinsa. Enää hän ei empinyt, vaan meni suoraa päätä matkalaukulleen, avasi sen ja otti esille pienen, mustan rasiansa. Huolellisesti hän liuotti hiukan valkeata jauhetta —vain murto-osan siitä määrästä, jonka hän itse olisi voinut ottaa pelkäämättä vakavia seurauksia, mutta kylliksi paljon tyynnyttämään Custerin kärsimykset tohtorin tuloon saakka. Hän tiesi, että nyt olisi kaikki lopussa, ettei hän enää voisi jäädä siihen taloon yhdeksikään yöksi.
Hän veti nesteen neulan lävitse ruiskun lasilieriöön, kietoi sen nenäliinaansa ja laskeutui alakertaan. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut unennäköä, ikäänkuin hän ei olisikaan ollut Shannon Burke, vaan joku toinen, jota Shannon Burke katseli säälivästi. Sillä hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että hän menisi tuohon huoneeseen ja ottaisi Custerin, rouva Penningtonin ja Hannakin näkyvissä esille sen esineen, joka hänellä oli nenäliinassaan.
Voi, kuinka surkeata! Oppia tietämään olevansa ensi kerran rakastunut ja samassa omin käsin tuhota rakastamansa miehen kunnioitus! Mutta sittenkin hän astui huoneeseen varmoin askelin ja pelkäämättä. Eikö Custer ollut pannut vaaraan henkeään kahden mykän eläimen tähden, joista hän piti? Voiko hän olla vähemmän rohkea? Mutta kenties hän oli vieläkin uljaampi, sillä hän luopui tietoisesti siitä, mikä hänestä oli elämää kalliimpi.
Rouva Pennington kääntyi häneen päin, kun hän astui sisälle.
»Hän on pyörtynyt», hän kuiskasi. »Poika-parkani!» Kyyneleet olivat äidin silmissä.
»Nyt hän ei siis tunne tuskia?» kysyi Shannon vapisten.
»Ei nyt. Hänen tähtensä toivon, ettei hän tule tajuihinsa, ennen kuin lääkäri saapuu.»