Shannon Burke horjui ja olisi kaatunut, jollei olisi tarttunut ovenpieleen.
Tohtori tuli pian, ja sitten tyttö palasi huoneisiinsa, yhä vapisten. Hän otti täyden ihoruiskun nenäliinastaan ja silmäili sitä. Sitten hän vei sen kylpyhuoneeseen.
»Enää et voi minua viekoitella», hän sanoi ääneen tyhjentäessään sen sisällön pesuastiaan. »Oi, hyvä Jumala, minä rakastan häntä!»
XVII.
Sinä iltana Shannon vaati jyrkästi päästä vuorostaan valvomaan Custerin vuoteen ääressä ja oli niin päättäväinen, ettei häneltä voitu sitä evätä. Sairaalla oli edelleenkin tuskia, mutta ei enää niin vihlovia. Lääkäri oli jättänyt morfiinia, antaen tarkat ohjeet sen käyttämisestä, jos sitä tarvittaisiin.
Vaikka palohaavoja olikin paljon vasemmasta ranteesta aina poskeen saakka, olivat ne pinnallisia eivätkä välttämättä vaarallisia, joskin tuskallisia.
Potilas nukkui vain vähän ja tahtoi valveilla ollessaan puhella. Hän kertoi Shannonille Gracesta. Ensi kerran hän avasi sydämensä — se oli suloisen murheellista — sillä hän oli hyvin vaitelias niistä asioista, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään ja siis hänestä pyhimmät. Hän ei ollut vähään aikaan kuullut Gracesta mitään ja Gracen äitikin oli saanut vain yhden kirjeen, joka ei sekään kuulostanut lainkaan tytön kirjoittamalta. He olivat huolissaan hänen tähtensä.
»Toivoisin hänen palaavan kotiin», virkkoi hän kaihoisasti. »Sinä pitäisit hänestä, Shannon. Meillä olisi niin mainion hauskaa yhdessä! Luullakseni olisin tyytyväinen täälläoloon, jos Grace tulisi takaisin; mutta hänettä täällä tuntuu kokonaan toisenlaiselta ja hyvin yksinäiseltä. Ymmärräthän? Olemme aina olleet kaikki yhdessä lapsuudesta asti — Grace, Eva, Guy ja minä. Ja nyt kun sinä olet täällä, olisi sitäkin parempi, sillä olet ihan samanlainen kuin me. Ainakin tunnut samanlaiselta — ikäänkuin sinäkin olisit aina asunut täällä.»
»Minusta on mieluista, että sanot niin. Mutta minä en ole aina ollut täällä, ja tiedäthän, etten kuulu tänne.»
»Kyllä sinä kuulut!»