Kukkulan juurella he laskeutuivat satulasta ratsutallin edustalla, sitoivat hevosensa kiinni ja nousivat pitkiä, karkeatekoisia sementtiportaita taloon. Kun he olivat kiertäneet askelmien yläpäässä kasvavan villin sumakkipensaan, huomasi rakennuksen kolmelta puolelta saartamassa patiossa istuva seurue heidät.
»Kas, tuollahan he ovatkin!» huudahti rouva Pennington. »Meitä niin kovin peloitti, että Grace ratsastaisi suoraan kotiin, Custer. Olimme juuri saaneet rouva Evansin taivutetuksi jäämään meille päivälliselle. Guy tulee myöskin.»
»Sinäkin täällä, äiti!» riemuitsi tyttö. »Kuinka suloista ja vilpoista täällä onkaan! Säästyisipä paljon vaivaa, jos muuttaisimme tänne kimpsuinemme kampsuinemme, äiti!»
»Toivottavasti ainakin yksi teistä sen tekeekin ja hyvin pian», lausui eversti Pennington, joka oli noussut pystyyn ja laski nyt hellästi käsivartensa tytön olalle.
»Siitä puhuin hänelle taaskin tänä iltapäivänä», ilmoitti Custer, »mutta sensijaan hän tahtoo —»
Tyttö kääntyi häneen päin, rypistäen hieman otsaansa ja pudistaen päätään.
»Sinun olisi parasta juosta sanomassa Allenille, ettemme tarvitse hevosia ennen kuin päivällisen jälkeen», hän pisti väliin.
Custer hymähti leppeästi ja astui ovelle.
»Käsken hänen viedä Senaattorin kotiin», hän virkkoi. »Voinhan ajaa sinut äitisi kotiin autolla, sitten kun lähdette.»
Laskeutuessaan portaita, jotka koukertelivat uuteen lehtiverhoonsa pukeutuvien sateenvarjo-puiden välitse, hän näki Allenin tarkastavan Apachen kenkiä. Hänen lähestyessään heitä vetäytyi hevonen poispäin miehestä, laskien äkkiä maahan kavionsa, joka osui Allenin nilkkaan. Kiroten astahti mies taaksepäin ja suuntasi kiukkuisen potkun eläimen vatsaan. Melkein samalla hetkellä tarttui luja koura hänen olkapäähänsä. Häntä kiskaistiin rajusti taaksepäin, niin että hän kieppui ympäri, kunnes kompastui ja kaatui kolmen, neljän metrin päähän. Kompuroidessaan kalpeana raivosta pystyyn hän näki edessään nuoren Penningtonin.