»Mutta ehkäpä Guy pitäisi tästä seikkailusta», intti tyttö. »Se saattaisi antaa hänelle aiheen kertomukseen. Minä aion kysyä häneltä.»
»Älä tee sitä! Kuta vähemmän siitä haastellaan, sitä parempi. Jos siitä puhutaan yleisesti, saattaa se joutua niiden miesten korviin, jotka tahdon saada kiinni. Sana liikkuu nopeasti maaseudulla. Samoin kuin emme tiedä, keitä ne ihmiset ovat ja mitä he puuhaavat, emme myöskään voi olla vannoja siitä, etteivät jotkut heistä ole ystävällisissä suhteissa palvelusväkemme, Evansien tai meidän kanssamme.»
Tyttö ei vastannut mitään.
»Ethän mainitse siitä hänelle?» tiukkasi Custer.
»En, jos sinä olet vastaan», myöntyi tyttö.
He olivat äänettöminä hetkisen kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa. Tyttö koetti keksiä jotakin suunnitelmaa estääkseen Custerin kohtaamasta Allenin rikostovereita, joiksi hän varmasti uskoi salaperäisen kuormajonon omistajia. Mies taas puolestaan aprikoi turhaan, keitä he saattoivat olla ja mikä oli heidän öisten retkiensä tarkoitus.
»Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella oleva polku on koko jutun avain», hän virkkoi äkkiä. »Pysyttelen hiljaa ensi perjantai-iltaan saakka, jotta en herättäisi heidän epäluulojaan, mutta siitä huolimatta, mitä silloin saan selville, ratsastan sen polun päähän saakka, vaikka se veisi minut valtamerelle asti!»
He olivat saapuneet tien haaraantumaan; toinen haara vei Shannonin huvilaan, toinen Ganadon ratsutalleille.
»Luulin sinun tulevan puoliselle», sanoi Custer, kun tyttö ohjasi hevosensa läntiselle tielle.
»En tänään», vastasi tyttö. »Mutta tulen päivälliselle, jos saan.»