»Me kaikki kaipaamme sinua, kun et ole meillä», valitti poika.
»Kuinka hauskaa! Tulen varmasti.»
»Entä iltapäivällä — lähdetkö taaskin ratsastamaan kanssani?»
»Minulla on hyvin paljon puuhaa iltapäivällä», esteli tyttö.
Custer muuttui nolon näköiseksi, mutta melkein heti hän sitten purskahti nauruun.
»En ollut oivaltanut, kuinka paljon olen vaatinut aikaasi. Sinähän olet ollut seurassani ratsastamassa joka päivä, ja kun nyt tahdot olla poissa yhden iltapäivän, alan jörötellä. Pelkäänpä, että olet hemmotellut minut piloille. Mutta et saa sallia minun olla vastuksiksi.»
»Ratsastan kanssasi, koska pidän siitä», vastasi Shannon. »Kaipaisin ratsastusretkiämme hirveästi, jos sattuisi jotakin, mikä estäisi ne.»
»Toivottavasti ei satu mitään sellaista. Minua peloittaa, että olisin mennyt mies ilman sinua, Shannon. Olin menehtymäisilläni Gracen lähdettyä — olin synkkä, haluton ja tyytymätön; ja myöskin join liikaa. En häpeile kertoessani siitä sinulle, koska tiedän sinun ymmärtävän — tuntuu siltä kuin ymmärtäisit kaikki. Se, että sain sinut ratsastus- ja puhetoverikseni, reipastutti minua. Olen sinulle hyvin paljosta kiitollinen; äläkä senvuoksi salli minun rasittaa ystävyyttäsi ja kärsivällisyyttäsi! Milloin vain haluat olla iltapäivän yksin», hän lopetti nauraen, »älä arastele pyytäessäsi sitä — pidän huolta siitä, että saat sen ja täyden palkan!»
»En halua vapaita iltapäiviä, koska nautin ratsastusmatkoista yhtä paljon kuin sinäkin, ja niillä on ollut vieläkin suurempi merkitys minulle. Koetan järjestää niin, ettei mikään niitä estä, jos suinkin voin.»
Häntä liikutti ja miellytti Custerin äkillinen luottamus, ja hän oli kiitollinen sille seikalle, joka oli aiheuttanut Custerin harvinaisen avosydämisyyden, mikä se sitten lieneekään ollut. Hän tahtoi olla Custerille välttämätön ystävän herttaiseen, kiihkottomaan tapaan, niin että he voisivat olla yhdessä tuntematta hämmennystä tai mielenjännitystä.