»Ettekä tekään sitä unohda, te, teiskaroiva tanssimestari!»
Allen kääntyi taaskin nousemaan portaita. Pennington meni Apachen luokse ja silitti sen turpaa.
»Niin, kumppani», hän hyrisi, »ei sinua kukaan saa iltikseen potkia, eihän?»
Portaiden puolivälissä Allen pysähtyi ja kääntyi jälleen taakseen.
»Te luulette olevanne kukkoja tunkiolla, te Penningtonit, vai mitä?» hän huusi. »Rahoinenne ja hienoine ystävinenne! Hienoja ystäviä tosiaankin! Voin toimittaa heistä yhden hänelle sopivaan paikkaan milloin vain haluan — mokomankin trokarin! Juuri sellainen hän on. Malttakaas vain! Kyllä saatte nähdä!»
»Pyh! Korjatkaa luunne!» äänsi Pennington väsyneesti.
Noustuaan Apachen selkään hän talutti Gracen ratsun heidän naapuriensa rancholle, joka oli pienempi kuin heidän ja lähes kilomerin päässä siitä. Hyräillen pientä laulunsäveltä hän riisui Senaattorilta satulan, vei hevosen aitaukseen, otti selkoa, että sen altaassa oli vettä, ja kaatoi kohtuullisen annoksen kauroja sen seimeen, sillä hevonen oli jo jäähtynyt iltapäiväisestä ratsastuksesta. Kun saapuvilla ei ollut ainoatakaan Evansien ranchon palvelusväestä, etsi hän rievun kappaleen ja pyyhki Senaattorin kuolaimet, käänsi satulahuovan kostean puolen⁻ ylöspäin kuivamaan, lähti sitten tarhasta ja meni pihan poikki noustakseen ratsaille.
Samassa ilmestyi noin kolmenkymmenen metrin päässä olevasta huvilasta ratsastusasuun puettu nuori mies. Hän tuli avaran kuistin poikki ja huusi Penningtonille:
»Hei, Penn! Mitä puuhaat?»
»Toin juuri Senaattorin tänne — Grace on meillä. Sinähän tulet sinne myöskin, Guy.»