»Kyllä. Mutta käyhän sisälle yhdeksi sekunniksi! Minulla on sinulle näytettävää.»
Pennington meni pihan poikki ja sitten sisälle Gracen veljen jälestä, joka opasti hänet makuukamariinsa. Siellä nuori Evans avasi lukitun komeron ja hapuiltuaan siellä riippuvien vaatteiden takaa otti esille pullon, jonka muoto ja mittasuhteet olivat aikoinaan vapauden maassa yhtä tuttuja kuin Lydia E. Pinkhamin hyväntahtoiset piirteet.
»Ja se onkin väärentämätöntä tavaraa, Penn», hän vakuutti.
Pennington hymyili.
»Kiitos, veikkonen, mutta en maista enää», hän ilmoitti.
»Et maista!» kummeksui Evans.
»En.»
»Mutta ajattelehan, mies — ollut kahdeksan vuotta tynnyrissä ja pantu sinetöityihin pulloihin ennen heinäkuun ensimmäistä päivää 1919! Se on todella hyvää ja yhtä halpaa kuin korpiroju — vain kuusi pyörylää neljännes. Voitko uskoa sitä?»
»En hevillä», myönsi Pennington. »Puhelusi kuulostaa tarulta.»
»Mutta se on totta. Lienet lakannut ryyppäämästä, mutta pikku tuikkaus tästä ei sinua pahenna. Tämä pullo on jo auki — maistahan!» Ja hän ojensi toiselle pullon ja lasin.