»No niin, perin työlästä on hyljeksiä ainetta, joka muka on niin hyvää», sanoi Pennington. »Yksi ryyppy ei taida tehdä pahaa.» Hän kaatoi pullosta lasiin ja joi. »Suurenmoista!» hän ylisti.
»Kas tässä!» virkkoi Evans ja sukelsi uudelleen komeroon. »Otin pullon sinunkin varaltasi, ja voimme saada sitä enemmänkin.»
Pennington otti pullon ja tarkasteli sitä melkein hyväillen.
»Kahdeksan vuotta tynnyrissä!» hän jupisi. »Kyllä minun on se otettava, Guy. Täytyyhän olla jotakin jätettäväksi jälkipolvelle.» Hän veti taskustaan setelinipun ja laski pöydälle kuusi dollaria.
»Kiitos!» sanoi Guy. »Sinun ei tarvitse katua kauppaasi.»
III.
Kun nuoret miehet muutamia minuutteja myöhemmin nousivat rinnettä myöten isolle talolle, kohtasivat he vanhemman Penningtonin, joka seisoi kunnaan lakea kiertävän ajotien laidalla, katsellen laajaa cañonia ja kaukaisia vuoria. Etualalla olivat ratsuhevosten tallit ja aitaukset, niiden takana kanala, johon liittyi kaksi pitkää, alfalfa-ruohoa kasvavaa tarhaa, ja pieni navetta, jossa oli vähäinen karja guernseyläisiä lehmiä antamassa maitoa, kermaa ja voita ranchon tarpeiksi. Lähes puolen kilometrin päässä oli puiden keskellä punakattoinen »väentupa», jossa ranchon naimattomat palvelijat söivät ja nukkuivat, ja sen läheisyydessä isot eläinaitaukset latoineen, ulkorakennuksineen ja katoksineen.
Kauempana ja ylempänä cañonissa sijaitsevalla kukkulalaitumella kuvastuivat mustat ja raudanharmaan kirjavat percheron-rotuiset tammat vihantaa, keväistä rinnettä vasten. Vielä kauempana, Linkkuveitsi-cañonin takaisen selänteen harjalla näkyi uljaana Keisarin valkoisen ja punaisen kirjava valtiashahmo.
Molemmat nuoret menivät vanhemman miehen luokse, ja Custer kiersi hellästi kätensä isänsä hartioiden ympärille.
»Et kyllästy siihen koskaan», virkkoi nuori mies.