Työskenneltyään puolisen jälkeen pari tuntia konttorissa oli Custer Pennington juuri tullut ulos talosta ja seisoi kummun reunalla, silmäillen ranchoalueen ylitse vuoristoon. Hänen katseensa harhaili aluksi umpimähkään, mutta kiintyi äkkiä pieneen täplään, joka ilmestyi kaukaisesta rotkosta ja jonka hän niinkin pitkän matkan päästä tunsi ratsastajaksi, vaikka siellä ei olisi pitänyt kenenkään ratsastaa. Tarkkailtuaan sitä hetken hän käväisi sisällä noutamassa kaksoiskiikarin.
Nyt oli täplä kadonnut, mutta hän tiesi sen olevan alhaalla notkon pohjalla, Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan harjanteen takana, ja hän odotti, kunnes se ilmestyisi selänteen laelle. Viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia hän tähysti sitä kohtaa, jossa ratsastajan olisi pitänyt uudelleen ilmestyä näkyviin. Sitten hän näki liikettä pensaikossa ja suuntasi kaukoputkensa sinne päin, seuraten katseellaan puolittain näkyvää hahmoa, kunnes se joutui puuttomalle aukeamalle. Nyt ne näkyivät selvästi voimakkaiden linssien lävitse, ratsu ja ratsastaja — Baldy ja Shannon!
Pennington laski kiikarin kupeelleen, ja hänen kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, kun hän koetti keksiä jotakin selitystä kaukoputken paljastamaan seikkaan. Silloin tällöin hän vielä näki vilahdukselta Shannonin tämän ratsastaessa cañonia pitkin alaspäin. Mutta kun tyttöä ei näkynyt taloon tuovalla tiellä, vaikka hän odotti joltisenkin ajan, arvasi hän Shannonin menneen El Camino Corton poikki. Miksi hän oli niin tehnyt, sitä oli Custerin mahdoton käsittää. Siten hän poikkesi paljon kotinsa suunnalta, ja hänen oli ratsastettava kukkulapolkua, kun taas Sykomori-cañonista olisi melkein suora ratastie tuonut taloon.
Pian Custer kiersi talon ympäri kummun pohjoisreunalle, josta hän näki itään, länteen ja pohjoiseen leviävään laaksoon. Lännen puolella näkyi Evansien talon yläpuolella kulkeva tie Ratsuleiri-cañonille saakka.
Hän ei osannut itsekään selittää, miksi hän seisoi siellä pitämässä silmällä Shannonia. Ei ollut hänen asiansa, missä ja milloin tyttö ratsasteli. Mutta tuntui omituiselta, että Shannon oli ratsastanut kukkuloille kieltäydyttyään lähtemästä ratsastusretkelle hänen seurassaan. Se myöskin hämmästytti ja huoletti häntä, sillä se oli ensimmäinen vihjaus siitä, että Shannon saattoi tehdä jotakin salakähmäistä, vaikka kuinkakin vähäistä.
Jonkun ajan kuluttua hän näki tytön ilmestyvän Ratsuleiri-cañonista ja noudattavan kotiinsa vievää tietä. Custer harasi sormillaan tukkaansa ollen ymmällä. Häntä ei vaivannut ainoastaan se, että Shannon oli lähtenyt ratsastamaan ilman häntä ensin väitettyään iltapäivä-ratsastusta kiireen tähden mahdottomaksi, vaan myöskin se suunta, johon tyttö oli ratsastanut; hän oli noudattanut sitä polkua, jota tutkimalla Custer, kuten hän oli Shannonille maininnut, arveli saavansa salaperäisen yöliikenteen selityksen. Custer oli sanonut tytölle, ettei hän lähtisi seuraamaan polkua ennen kuin lauantaina, peläten muutoin herättävänsä ’epäluuloja niissä miehissä, jotka hän tahtoi yllättää, puuhasivatpa he sitten mitä hyvänsä. Ja muutamia tunteja myöhemmin oli Shannon tieten taiten ratsastanut vuoristoon juuri samaa polkua myöten.
Kuta enemmän Custer asiaa pohti, sitä sekavammalta se hänestä tuntui. Vihdoin hän harmistuneena luopui miettimästä. Epäilemättä Shannon selittäisi hänelle koko jutun, kun hän myöhemmin iltapäivällä menisi häntä noutamaan. Hän koetti unohtaa sen, mutta se ei tahtonut haihtua hänen mielestään.
Useita kertoja hän kummastuksekseen huomasi olevansa loukkaantunut siitä, että Shannon oli käynyt ratsastamassa ilman häntä. Hän koetti järkeillä, ettei hän muka ollutkaan loukkaantunut, ettei se merkinnyt hänelle mitään, että Shannonilla oli täysi oikeus ratsastaa hänen seurassaan tahi ilman häntä, miten parhaiksi näkisi, ja ettei hän välittäisi vähääkään, tekipä tyttö kummalla tavoin tahansa.
Niin, se ei häntä painanut — syy oli jokin muu. Hän ei käsittänyt, mikä se oli, mutta ryyppy selvittäisi kaikki; ja niin hän otti ryypyn. Hän muisti, ettei ollut maistanut väkevää kokonaiseen viikkoon, ja melkein päätti olla nytkin maistamatta, mutta muutti sitten mielensä. Sen jälkeen hän otti vielä monta tuikkua, eikä se sanottavasti kolkuttanut hänen omaatuntoaan. Kun omatunto alkoi osoittaa heräämisen oireita, nukutti hän sen jälleen harmittomaan lepoon toistamalla itsekseen järkeilevän kysymyksen, johon hän ei kyennyt vastaamaan:
»Mitäpä se hyödyttää?»