Lähtiessään noutamaan Shannonia hän oli viheliäisen onnellinen ja onnellisen viheliäinen. Mutta hän ei pienimmälläkään ulkonaisella merkillä ilmaissut nauttineensa väkijuomia, mutta kummulta laskeutuvan ajotien käänteissä hän käänsi auton hiukan tavallista rajummin.
Shannon oli valmiina odottamassa häntä ja tuli ulos auton luokse huulillaan hymy, joka salasi hänen sydämessään piilevän surun ja levottomuuden. Häntä tervehtiessään hymyili myöskin Custer, hänkään paljastamatta sisässään riehuvia tunteita. Heidän ajaessaan »kunnaan linnalle» Custer antoi Shannonille mahdollisimman paljon tilaisuutta ottaa puheeksi ratsastusretkensä ja selittääkseen sen erittäinkin olemalla pitkiä toveja ääneti silti kuitenkin millään tavoin osoittamatta, että tytöllä oli hänen mielestään jotakin selitettävää. Jollei Shannon halunnut hänen tietävän siitä mitään, ei hän saisi koskaan aavistaa, että Custer jo tiesi sen; mutta epäluulon mato jäyti jo hänen sydäntään ja hän käsitti ehkä vasta nyt, kuinka rakkaaksi tämä uusi ystävyyssuhde oli hänelle käynyt.
Yhä uudelleen hän vakuutti itselleen, ettei Shannonin menettely aiheuttanut minkäänlaista muutosta, että tytöllä oli täytynyt olla joku pätevä syy toimiakseen niin. Kenties hän oli vain halunnut olla yksin. Itse oli Custer usein tuntenut samanlaista kaipausta. Silloinkin, kun Grace oli ollut kotona, oli hän silloin tällöin tahtonut ratsastaa kauas kukkuloille seuranaan vain omat ajatuksensa.
Mutta järkeilipä hän kuinka paljon tahansa, muutos oli sittenkin tapahtunut, ja hän näki nyt Shannonin uudessa valossa. Muutoksen merkitystä hän ei olisi otaksuttavasti kyennyt tyydyttävästi selittämään, jos olisi yrittänyt; mutta hän ei yrittänytkään. Hän tiesi, että suhde oli nyt toisenlainen, ja hänen sydäntään kirveli, vaikka sitä ei olisi pitänyt kirveliä. Se sai hänet kiukkuiseksi itselleen, ja seuraus oli, että hän pistäytyi huoneessaan ottamassa vielä lisäryypyn.
Myöskin Shannon tunsi muutoksen tapahtuneen. Hän arveli sen johtuvan omasta syyllisyydentunnostaan, vaikka hän ei voinut ymmärtää, miksi hänen omatuntonsa olisi ollut rauhaton, kun hän oli pannut niin paljon alttiiksi Custerin tähden. Hän oli vaistomaisesti vilpitön, ja häntä vaivasi senvuoksi rakastamansa henkilön pettäminen, vaikka hänen tarkoituksensa olikin hyvä.
Häntä huolestutti myöskin eräs toinen seikka. Hän tunsi, että Custer oli taaskin nauttinut väkijuomia ja muisti Custerin samana aamuna sanoneen, että Shannon oli ollut hänelle tukena hänen pyrkiessään eroon siitä tottumuksesta. Hän tiesi itse liiankin hyvin, millaista oli taistella vapautuakseen pinttyneestä paheesta, ja oli hyvillään siitä, että oli ollut apuna Custerille. Hänen itsensä oli täytynyt kamppailla oma taistelunsa yksin, eikä hän toivonut Custerin kestettäväksi samanlaista koettelemusta.
Hän aprikoi, miksi Custer oli juonut sinä päivänä. Saattoiko syynä olla se, ettei hän ollut voinut lähteä ratsastamaan, joten Custer oli jäänyt yksin ja sortunut vanhaan tapaansa? Tyttö moitti itseään, vaikka olikin hänen ja meksikolaisen välisen keskustelun nojalla varma siitä, että hän epäilemättä oli pelastanut Custerin hengen.
Myöskin Evansit, äiti ja poika, olivat sinä iltana päivällisellä Penningtonien luona. Shannon oli pannut merkille, että Gracen nimeä oli viime aikoina mainittu yhä harvemmin. Hän tiesi syyn. Poissaolevalta tytöltä oli kirjeitä saapunut yhä vähemmän. Hänen rouva Evansille lähettämiään kirjeitä ei enää luettu Penningtonien kuullen, sillä niihin oli hiipinyt uusi, epämiellyttävä sävy, joka oli mahdollisimman vieras kuukausia sitten poistuneelle tytölle. Niistä ilmeni eräänlaista välinpitämättömyyttä ja harkinnan, puutetta, mikä oli tuntunut heistä kaikista kiusalliselta.
He kyselivät aina poissaolevan tytön kuulumisia, mutta hänen nykyisestä elämästään ja urastaan ei enää keskusteltu, koska se aihe vain tuotti surua heille kaikille. Otaksuttavalta näytti, että hänen toiveensa olivat pettäneet ja haaveensa särkyneet, koskapa hän oli saanut ainoastaan muutamia vähäisiä osia keskilaatuisissa kuvissa eikä hän enää maininnut kunnianhimoaan ja kirjoitti tuskin mitään työstään.
Sinä iltana päivällisellä oli Eva harvinaisen äänetön, kunnes eversti pani sen merkille ja tiedusti, oliko hän sairas.