»Me menetämme wiskyn tähteet», sanoi Allen, »mutta saamme niistä kyllä täyden hyvityksen. Kuuntelehan nyt ja kuuntele tarkkaavasti, Bartolo!»
Hän alkoi hyvin huolellisesti ja selvästi esittää erään suunnitelman yksityiskohtia, joka sai meksikolaisen myhäilemään ilkeän huvitettuna. Juoni ei ollut aivan uusi, vaan pikemminkin parannettu toisinto aikaisemmasta suunnitelmasta, jonka Allen oli keksinyt nyt esiintyneen kaltaisen tarpeen varalle.
»Entä tyttö?» tiedusti Bartolo. »Hän kai olisi valmis maksamaan paljon pitääkseen Penningtonit tietämättöminä.»
»Jätä hänet minun huolekseni!» vastasi Allen. »Ei minun tarvitse ikuisesti olla vankilassa.»
Seuraavina päivinä — oli syyskuun loppuviikko — olivat Shannon ja Custer yhteisillä ratsastusretkillään jäykän karttelevia, mikä tuntui oudolta ja painostavalta. Tyttö oli levoton odottaessaan, mitä tuloksia hänen seikkailustaan koituisi nopeasti lähestyvänä perjantaina, ja Custer ei voinut saada mielestään kiusallista muistoa siitä, että tyttö oli yksin ja salavihkaa ratsastanut vuoristoon vievällä salaperäisellä polulla.
Häntä vaivasi se, että Shannon oli pitänyt asian salassa ja että hän itse välitti siitä. Mitäpä hänelle merkitsi se, missä Shannon Burke ratsasteli? Hän kysyi sitä itseltään ainakin sata kertaa. Mutta vaikka hän aina vakuutti itselleen, ettei se merkinnyt mitään, tiesi hän varsin hyvin, että se sittenkin merkitsi.
Hän huomasi usein tarkastavansa Shannonin kasvoja, ikäänkuin olisi siten voinut saada joko vastatuksi kysymyksensä tai kumotuksi mielessään heränneen ja itsepintaisesti vireillä pysyvän epäilyksen siitä, että tyttö oli punonut kavalia juonia. Kuinka kauniit Shannonin kasvot olivatkaan! Ne olivat kauniit epäsäännöllisistä piirteistään huolimatta; hänen kauneutenaan olivat juuri ne ja niiden hänen ulkomuodolleen antama lujaluonteinen ja yksilöllinen leima. Katseltuaan hänen kasvojaan Custer ei saattanut epäillä häntä.
Useita kertoja tyttö havaitsi Custerin tällä tavoin silmäilevän häntä tutkivasti, ja se ihmetytti häntä, sillä ennen ei Custer ollut koskaan näyttänyt tietoisesti tarkastavan häntä. Hän huomasi myöskin, että Custeria vaivasi joku asia. Hän toivoi voivansa kysyä sitä — voivansa pyytää toista avaamaan hänelle sydämensä, sillä hän tiesi, kuinka tuskallinen jakamaton suru on. Mutta Custer karttoi antamasta hänelle alkusysäystä siihen. Niin he ratsastivat yhdessä usein äänettöminä, ja vaikka heidän jalustimensa usein koskettivat toisiaan, loittonivat he yhä kauemmaksi toisistaan vain sen tähden, että Custer Pennington oli tuona lauantai-iltana sattumalta tullut toimistosta pihalle ja katsellut eteläisille kukkuloille samalla hetkellä, jolloin Shannon oli laskeutunut Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevalle niitylle vievää polkua.
Vihdoin koitti perjantai. Kumpikaan heistä ei ollut edellisen lauantain jälkeen koskettanut sitä aihetta, joka oli etualalla heidän mielessään. Mutta nyt Shannon ei enää malttanut olla koettamatta vielä kerran taivuttaa Custeria luopumaan aikeestaan. Hän ei ollut voinut unohtaa meksikolaisen pahaenteistä hymyä eikä päässyt eroon vaistomaisesta vakaumuksestaan, että miehen loppusanoissa oli piillyt salainen uhkaus.
He olivat hyvästelemässä tien haarautumassa — Shannon oli empinyt viimeiseen hetkeen saakka.