»Vieläkö aiot yrittää saada kiinni ne miehet tänä yönä?» hän kysyi.
»Kyllä — miksi en?»
»Olin toivonut sinun jättävän sen silleen. Minua peloittaa, että jotakin saattaa tapahtua. Minä — oi, älä mene, Custer!» Hän olisi tahtonut lisätä: »minun tähteni.»
Custer naurahti.
»En usko, että sattuu ikävyyksiä. Ja jos sattuu, niin osaan kyllä pitää huolta itsestäni.»
Tyttö ymmärsi, että hänen oli turha enää inttää.
»Ilmoita minulle, jos kaikki on hyvin!» hän pyysi. »Sytytä palattuasi valo talon isoon kattokupuun — näen sen makuuhuoneeni ikkunasta — ja sitten tiedän, ettei ole tapahtunut mitään. Pidän sitä silmällä ja odotan.»
»Olkoon menneeksi», lupasi Custer, ja he erosivat.
Custeria kummastutti, että tyttö oli niin levoton hänen seniltaisten suunnitelmiensa johdosta. Se tuntui omituiselta, eikä hän voinut ymmärtää eikä selittää sitä muutoin kuin yhden ainoan olettamuksen pohjalla. Ja sen olettamuksen ajatteleminen oli hänestä halpaa, mutta sittenkin se todellisen painajaisen tavoin väikkyi alati hänen mielessään. Jos hän olisi tiennyt, miten asianlaita oikeastaan oli, olisi hän ymmärtänyt kaikki varsin hyvin. Mutta mistäpä hän olisi voinut tietää, että Shannon Burke rakasti häntä?
Kun hän saapui talolle, tuli ranchon kirjanpitäjä ilmoittamaan hänelle, että hänelle oli iltapäivällä soitettu Los Angelesin keskiöstä vähän väliä.