Sydän raskaana häpeästä ja surusta kuunteli Shannon Burke, kuten suuri pahantekijä kuuntelee kuolemantuomiotaan. Hän tunsi melkein samanlaista nöyryytystä kuin olisi tahallaan houkutellut Custerin hänelle viritettyyn ansaan.
Hän päätti mennä oikeuden istuntoon ja ilmaista kaikki tietonsa. Sitten hän poistuisi täältä. Hän ei voinut jäädä näkemään halveksimista ja vihaa, jota Penningtonit varmasti tuntisivat häntä kohtaan, sitten kun hän olisi luetellut kylmät tosiasiat, jotka hänen olisi esitettävä valamiehistölle, mainitsematta mitään niistä lieventävistä vaikuttimista, joiden täytyi ikuisesti pysyä salassa hänen sielunsa sisimmissä sopukoissa. He saisivat tietää ainoastaan sen, että hän olisi voinut varoittaa Custeria, mutta ei tehnyt sitä, että hän olisi voinut puhdistaa Custerin jo alkukuulustelussa, mutta ei tehnyt sitä. Se, että hän oli tullut pelastamaan Custerin yhdennellätoista hetkellä, ei riittäisi hänen puolustuksekseen heidän silmissään siitä, että hän oli tarpeettomasti sallinut Penningtonien kunnian joutuvan alttiiksi. Eikä se voisi selittää, miten hän oli saanut tiedon rikoksesta ja miten hän aikaisemmin oli oleskellut sellaisessa seurassa, että oli voinut kuulla sellaisista asioista.
Niin, hän ei voisi enää koskaan tulla Penningtonien näkyviin seuraavan keskiviikon jälkeen. Mutta siihen saakka hän nauttisi niistä lyhyistä, onnellisista päivistä, jotka olivat jälellä ennen hänen elämänsä lopullista särkymistä, sillä sellaisena hän sitä piti, sitä hetkeä ja sitä tekoa, jotka iäksi lopettaisivat hänen seurustelunsa Penningtonien kanssa ja muuttaisivat hänen rakastamansa miehen kunnioituksen inhoksi.
Hän laski, kuinka monta tuntia vielä oli ennen loppua. Vielä oli kaksi aamuista ratsastusretkeä — seuraavana päivänä ja tiistaina. Kolmena lähipäivänä Penningtonit kutsuisivat hänet monta kertaa päivälliselle, puoliselle tahi aamiaiselle, ja hän saisi ratsastaa Custerin seurassa. Hän veisi kelmeään, auringottomaan tulevaisuuteen mahdollisimman paljon onnellisia muistoja.
Sinä aamuna he ratsastivat tuttua lempipolkua myöten El Camino Corton kautta matalien kumpujen ylitse Ratsuleiri-cañoniin ja sitä ylöspäin Kojootti-lähteille; sitten El Camino Largon kautta Sykomori-cañonille ja edelleen ikivanhojen sykomorien varjossa takaisin rancholle. Hänestä tuntui, että hän tunsi jokaisen pensaan, puun ja kiven ja että ne katselivat häntä kuin vanhat ystävät tyynen rauhallisin, tutuin kasvoin. Hän kaipaisi niitä ja pitäisi ne ikuisesti muistissaan.
Kun he saapuivat tien haaraantumaan, ei hän halunnut päästää Custeria saattamaan itseään kotiin.
»Puoliyhdeksän siis», huusi Custer, kun tyttö hoputti Baldyn lyhyeen laukkaan ja poistui heidän luotaan, heiluttaen hilpeästi kättään ja näyttämättä merkkiäkään sydäntänsä kalvavasta raskaasta surusta.
Tapansa mukaan hän söi aamiaista herra ja rouva Powersin seurassa pienessä isännöitsijän asunnossa parinsadan metrin päässä oman talonsa takapuolella. Siten hän sai tilaisuuden keskustella työnjohtajansa kanssa etukäteen kunkin päivän töistä ja samalla lisätä tietovarastoaan ranchon hoidosta ja sitruunanviljelyksestä. Hänen näitä asioita koskevat tietonsa olivat laajentuneet nopeasti, pannen yhtenään ihmetyksiin Powersit, jotka suuresti ylpeillen kehuivat sitä ystävilleen. Sillä nämä kaksi, kuten kaikki, jotka onnekseen saivat tutustua Shannoniin läheisesti, olivat alkaneet pitää hänestä hyvin paljon.
Palatessaan aamiaisen jälkeen omaan asuntoonsa hän näki polkupyörällä ajavan meksikolaispojan kääntyvän hänen portistaan sisälle. He tulivat vastakkain huvilan edustalla.
»Oletteko neiti Burke?» tiedusti poika. »Bartolo lähetti minut käskemään teitä hänen leiripaikkaansa vuoristoon tänä aamuna», hän jatkoi saatuaan myöntävän vastauksen.