»Miksi en? Pitäisikö minun sensijaan kuolla? Jos olisitte pitänyt suunne kiinni, ei teillä olisi ollut mitään pelkoa, mutta nyt» — hän kohautti merkitsevästi olkapäitään — »on paras, että jäätte tänne Gracialin viereen.»
»Teidät saadaan kiinni ja hirtetään sen tähden», huomautti tyttö.
»Kuka tietää mitään?»
»Poika, joka toi minulle sanoman teiltä.»
»Hän ei puhu. Hän on minun poikani.»
»Kirjoitin kirjeen ja jätin sen kirjoituspöydälleni, ennen kuin lähdin tänne. Selostin siinä kaikki, sillä pelkäsin jotakin tämäntapaista», sanoi tyttö.
»Valehtelette!» väitti mies erehtymättä. »Mutta kun pelkään, että sittenkin sen teitte, pistäydyn laaksossa ja poltan talonne tänä iltana suoriuduttuani ensin teistä. Maa on varsin kovaa kuumien ilmojen jälkeen — saan uurastaa kauan kaivaessani kuoppaa Gracialin viereen!»
Nyt ei tyttö tietänyt mitä tehdä. Hänen valhe-pahasestaan ei ollut koitunut mitään hyötyä. Hän alkoi käsittää, että kaikki olisi turhaa. Hän oli sitonut silmukan, pujottanut sen kaulaansa ja hypännyt laudalta. Oli liian myöhä muuttaa seurauksia. Mies oli vankka kuin härkä — Shannon ei voinut toivoakaan voivansa pelastua hänen kynsistään muutoin kuin järkensä avulla, ja heti yrittäessään turvautua siihen hän oli kärsinyt surkean tappion ja tehnyt miehen valppaaksi.
Hänen asemansa näytti toivottomalta. Hänen mieleensä johtui puhua miehelle ja vedota hänen parempiin puoliinsa, mutta hän oivalsi, kuinka hyödytöntä se olisi. Se, ettei hän sitä tehnyt, oli todistus hänen rohkeudestaan, joka ei ollut sallinut hänen menettää harkintakykyään. Hän oivalsi, että miehen kannalta katsoen täytyisi heistä jommankumman kuolla, ja ilmeisesti olisi hänen kuoltava.
Mies silmäili häntä, pitäen kiinni hänen ranteestaan.